Mikrobiologiaa

Noin kuukausi sitten meillä alkoi mikrobiologian kurssi. Meidän täytyy tietää, kuinka homeet, sienet ja kaikki inhottavat pikku ötökät syntyvät, kasvavat ja kuolevat, jotta osaamme tunnistaa ja tappaa ne oikealla tavalla, vahingoittamatta esinettä. Ensimmäisessä osiossa käymme läpi homeita, hiivoja ynnä muita bakteereita. Kurssi on taas kaikkien yhteinen, joka perjantaiaamu meillä on luento ja sen jälkeen puolet ryhmästä jää tekemään laboratorioharjoituksia. Joka toinen viikko siis pääsemme perjantaisin kotiin jo ennen puoltapäivää. Tämä on mukava juttu, varsinkin kun ottaa huomioon että ainakin meidän ryhmämme joutuu viipymään koulussa melko usein viiteen-kuuteen asti.

Hiukan nurinaa herätti se, että mikrobiologian tunteja ei voitu pitää Tikkurilassa, vaan meidän on tultava Myyrmäkeen. Paradoksaalista kyllä, minulle (toisessa kaupungissa asuvalle) matka on lyhyempi ja nopeampi, kun taas Tikkurilassa tai Korsossa asuvien matka saattaa kestää liki 45 minuuttia. Syy tuntien muualla pitoon tosin on hyvä: meidän omassa pikkuisessa laboratoriossamme tulee usein ahdasta pelkästään yhden ryhmän kanssa. Kaksi ryhmää ei millään mahtuisi sinne. Eikä meillä ole edes autoklaavia, joten steriilien bakteerikasvualustojen valmistus ei onnistuisi.

Ensimmäisellä laboratoriotunneillamme (kolme viikkoa sitten) jokainen teki kuusi alustaa: kolme mallasuute- ja kolme THG-alustaa (THG: tryptoni-hiivauute-glukoosi). THG-alustoihin teimme “sormenjälkikokeen”, eli tutkimme, kuinka käsien pesu vaikuttaa bakteerien irtoamiseen. Mallasuutealustat otimme mukaan kotiin, ohjeenamme pitää jokaista niistä tunnin verran auki valitsemassamme sisätilassa. Omissa alustoissani alkoi olla niin paljon elämää, että viime viikolla kaksi ilmanäytealustoistani sai tappotuomion. Niitä ei uskallettu avata, koska niistä olisi voinut levitä muuten puhtaaseen laboratorioilmaan jotain. (Ei, näytteet eivät ole omasta kodistani. Luojan kiitos.) Jäljelle jäi siis yksi, josta toivon voivani eristää piakkoin jotain mielenkiintoista. Sorminäytteet olivat kasvaneet kaikilla huomattavasti kiltimmin, ja niistä teimme mikroskooppipreparaatin. Jokainen valitsi omasta kuudesta (olimme jakaneet kaikki kolme alustaa tehtävää varten puoliksi) näytteestään yhden, josta sen tekisi. Minun valintani oli vedellä huuhdellusta, kuivaamattomasta sormesta tehty näyte, koska siinä vaikutti olevan selkein kasvusto.

Preparaatin teko oli yksinkertaista. Otimme preparaattilasin, jolle tipautimme pisaran vettä. Hammastikun terävällä päällä jokainen varovasti sitten otti pikkuriikkisen bakteerimassaa (kasvualustan agar-agarhyytelöä varoen) ja levitti sen sitten veden kanssa tasaiseksi kerrokseksi lasille. Kerros kuivattiin bunsenlampun pienimmällä mahdollisella liekillä -muutama sekunti riitti- ja sitten sille tehtiin Gram-värjäys. Gram-värjäys on ns. differentiaalinen eli erotteleva värjäys, eli se jakaa näytteen bakteerit kahteen ryhmään: Gram-positiivisiin ja Gram-negatiivisiin, riippuen siitä, tarttuko bakteereihin levylle tipautettu kristallivioletti vai safraniini. (Eli värjätyykö näyte violetiksi vai pinkiksi.) Pääsimme siis läträämään vedellä, etanolilla ja lateksihanskoista huolimatta erittäin hyvin käsiin tarttuvilla väreillä. Tämän jälkeen tarkastelimme näytteitämme mikroskoopeilla ja yritimme tunnistaa niiden bakteereita. Omassa sormessani näytti olevan Gram-positiivisia diplo- ja streptokokkeja. Nami nami. Ikuistin näkymän valokuvaan -laboratoriossa on yksi kameralla varustettu mikroskooppi. (Kannattaa muuten pitää mielessä, että molempia kokkeja, samoin kuin muitakin bakteereita löytyy jokaisen ihmisen iholta. Mikäli ei löydy, on syytä huolestua.)

Streptokokkeja, ei tosin minun kädestäni

Sitten pienehkö valitus: Metropolian Myyrmäen pisteen uusi luokkienvarausjärjestelmä sallii luokkatilojen päällekkäiset varaukset. Tänään oli jo toinen kerta, kun jouduimme kesken luennon lähtemään meille ensin varatusta auditoriosta. Oveen kiinnitettyä, voimassa olevaa varauslukujärjestystä ei näytä kukaan muu opettaja lukevan. Ilmeisesti kovaa teknologiaa opiskelevat tulevat insinöörit ajavat tärkeysjärjestyksessä meidän poikkitieteellisten humanistihippien ohi. Nimimerkillä: “En ole katkera, mutta…”

Kysymys- ja vastauspalsta

Ensimmäinen lukijakysymys on saapunut. Päätin laittaa vastauksen myös tänne, koska voi olla ihmisiä, joita asia kiinnostaa.

Sahra kysyy:

“Hei

Kysymys joka ei liity tähän aiheeseen mitenkään. Tuttavani haluaa tietää, miten voi puhdistaa Suomen armeijan upseerin juhlavyön, siis yhdistelmä lankaa ja metallilankaa. En tiedä mitä materiaaleja, saanet selville minua paremmin.
Hopeinen vyö on kymmeniä vuosia vanha ja tummunut ja nyt se pitäisi saada juhlakuntoon. Miten ?”

Koska kyseessä on juhlavyö, metallilankakoristeet voivat hyvinkin olla hopeaa tai vähintään hopeoituja. Hopea on kaunis ja näyttävä materiaali, mutta valitettavasti se tummuu itsestään (tai oikeammin hapen takia). Sitä ei voi mitenkään estää. Tästä syystä brittiläisissä pukudraamoissa palveluskunnan yksi kestotehtävä on kiillottaa isäntäväen juhlaserviisiä (mielellään valkoiset hansikkaat kädessä).

Kysyin opettajaltani tapaa, jolla maallikkokin saisi hopeakoristeista kiiltäviä ilman, että muu materiaali vaurioituisi. Vastaus oli yksinkertainen: sylki. Tarkemmin ottaen aamusylki, ennen aamiaista, hampaidenpesua tai päivän ensimmäistä tupakkaa.

Voi kuulostaa inhottavalta, mutta ihmisen sylki (huom! ei räkä) on itse asiassa yksi parhaimmista, tehokkaimmista ja hellävaraisimmista liuottimista. Se sisältää paljon entsyymeitä, jotka pilkkovat melkoisen nopeasti erilaisia aineita, mutta jättävät esimerkiksi villan (jota vyön pohjamateriaali luultavasti on) rauhaan . Konservaattorit käyttävät yllättävän paljon sylkeä puhdistamiseen, mutta sattuneesta syystä sitä ei hirveästi mainosteta. Varsinkin maalausten puhdistamisessa sitä käytetään, sillä läheskään kaikki taulut eivät kestä asetonia, ligroinia (puhdistettua bensiiniä) tai edes vettä. Suurten pintojen ammattimaista puhdistusta varten myydään mm. hyvinvarustelluissa apteekeissa kemiallisesti valmistettua, jauhemaista keinosalivaa, mutta helpoin ja halvin tapa on käyttää oman suun tuotetta.

Käytännössä puhdistaminen menee näin: ota pumpulipuikko (kannattaa varata useita, jotta aina välillä saa vaihdettua uuden ja puhtaan), pyöräytä sitä suussasi niin että se kostuu ja ala hangata puhdistettavaa pintaa. Hankauksen ei tarvitse olla kovin voimakasta, sillä syljen entsyymit toimivat kyllä muutenkin. (Pehmeän pumpulipuikon käyttö sekä mekaanisen hankauksen vähäisyys säästävät myös esineen pintaa kulumiselta.) Aikaa tämä toki vaatii, mutta tuloksen pitäisi olla erinomainen. Pumpulipuikon käyttö myös mahdollistaa hyvinkin pienien kohtien ja kolojen puhdistamisen. 

Tällä myrkyttömällä menetelmällä voi tietysti kiillottaa myös pöytähopeat. Eri asia onkin sitten se, kannattaako siitä mainita juhlakahveille saapuneille sukulaisille.

P.S. Puhdistaminen sopii siis myös muille metallilankakoristeille, sillä se ei liuota tai syövytä niitä.

Kenelle kellot soivat?

Irakin hävitetty kansallismuseo on avattu uudelleen. Tämä sai minut muistelemaan erästä museologian luentoa viime vuoden puolella. Luennoitsija puhui lyhyesti siitä, mihin jokainen konservaattori tulee jossain vaiheessa törmäämään mikäli uraa kestää vähintään kymmenen-viisitoista vuotta. Joku tulee tarjoamaan museolle ostettavaksi esinettä, joka selkeästi on vanha ja aito, mutta paperit ovat epäselviä tai puuttuvat kokonaan. Papereilla tarkoitan alkuperäistodistusta, ostotodistusta tai mitä tahansa muuta virallista lappusta, josta käy ilmi, mistä maasta ja kenen kokoelmista esine on peräisin. Tällaisessa tilanteessa on valitettavasti aina syytä epäillä, että esine on varastettu.

Varkauksia toki sattuu päivittäin, ja yleensä varkaat pyrkivät tietysti viemään arvotavaraa. Museoihin kohdistuvat varkaudet ovat onneksi harvinaisempia ja niitä pyritään ehkäisemään, mutta niitäkin valitettavasti sattuu. Joskus kyseessä on amatöörin tekemä satunnainen tempaus (“se tuntui silloin hyvältä idealta”), mutta surullista kyllä, usein vaikuttaa siltä, että suurin osa on ammattilaisten tekemiä. Tällöin viedään jotain tiettyä ja arvokasta, ja esineelle luultavasti on jo löydetty ostaja. (Huomattavan iso osa mm. kuuluisien taiteilijoiden töistä on yksityiskokoelmien kätköissä. Meille on annettu vinkiksi mennä käymään Bukowskin huutokauppoihin jos siellä on myynnissä jotain kiinnostavaa esimerkiksi Schjerfbeckiltä tai Gallen-Kallelalta. Huutokaupan jälkeen kun taulu taas katoaa jonkun yksityisomistajan holviin, eikä sitä välttämättä enää meidän elinaikanamme näe…) 

Irakin tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole mistään yksittäisestä varkaudesta, vaan laajamittaisesta ryöstelystä. Amerikkalaisen sodanjohdon mielestä öljyministeriö oli arvokkaampi kuin kansallismuseo. Tämä ei valitettavasti pätenyt henkilöihin, joiden mielestä vanha esine=rahaa ja jotka surutta tuhosivat esineistöä, joka oli liian raskasta kuljetettavaksi/liian arvottoman oloista/muuten vain tiellä. Ja aivan varmasti osa esineistä tuhottiin ihan muuten vain, silkasta vandalisoinnin riemusta.

Kun Irakin sota alkoi, Irakin kansallismuseosta (kuten aiemmin Afganistanin museosta) lähti hätäviesti ICOMille.  Viestissä ennustettiin juuri tällaista tuhoa ja pyydettiin vapaaehtoisia apuun, suojelemaan kulttuuriperintöä joka ei kuulu vain muinaisen Kaksoisvirtainmaan alueen kansoille, vaan kollektiivisesti koko ihmiskunnalle. En tiedä, kuinka monta vapaaehtoista lähti auttamaan, mutta olen kuullut, että museon oma henkilökunta kätki oman henkensä uhalla joitakin arvokkaimpia esineitä pihojensa multaan, jotta edes jotain säästyisi. Samoin museon kellarit suojasivat osaa esineistöstä.

Irakin kansallismuseon (samoin kuin Urin muinaisen kaupungin) hävitys kertoo taas karulla kielellä siitä, kuinka vähän ihmiset arvostavat historiaa, ei vain muiden vaan myös omaansa. Muinaisen Kaksoisivirtainmaan alueelta, eli nykyisen Irakin-Iranin seutuvilta ovat kotoisin niin luku- ja kirjoitustaito kuin maanviljelykin ja kaupunkien rakentaminen. Meillä ei olisi Pariisia, Lontoota, New Yorkia tai edes Helsinkiä ilman muinaista Mesopotamiaa tai sumerilaista kulttuuria. Meillä ei itse asiassa taitaisi olla edes koko eurooppalaista kulttuuria, kun ottaa huomioon kuinka voimakkaasti se nojaa luettuun ja kirjoitettuun tekstiin.

ICOM pitää yllä ns. Punaista Listaa.  Punainen lista on julkinen hätähuuto vaarassa olevien esineitten (lue: varastettujen ja rikkaitten länsimaisten keräilijöitten kokoelmiin päätyvien) puolesta, ja samalla se toimii varoittajana museoiden sisäänostajille: olkaa tämännäköisten esineitten kanssa varuillanne. Irakin lisäksi listalla ovat tällä hetkellä myös Afganistan ja Peru, sekä yleisesti Afrikka ja Etelä-Amerikka.

Olen kuullut, että jotkut rohkeat sielut (joihin lukeutuu myös museoammattilaisia) tekevät yhteistyötä poliisin ja tulliviranomaisten kanssa. He esittävät potentiaalisia ostajia ja auttavat näin saamaan kiinni ammattilaissalakuljettajia, jotka hyötyvät muiden hädästä. Siinä on tietenkin omat riskinsä, koska ammattirikolliset ovat lähes aina aseistettuja, mutta ainakin minä ymmärrän hyvin miksi he tekevät näin.

Loppuun vielä otsikon antanut John Donnen (1572-1631) runo, joka on omistettu kaikille ryöstäjille, salakauppiaille ja niille, jotka katsovat kokonaisen kulttuurin häviämistä ja hävittämistä läpi sormien:

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään;
jokainen on palanen mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtaisee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat;
NE SOIVAT SINULLE

Mitä konservaattori OIKEASTI tekee?

Museologian tunnilla kaksi viikkoa sitten pääsimme keskittymään siihen, mistä tulevaisuudessa päivämme, viikkomme ja hyvässä lykyssä vuotemme tulevat täyttymään. Käsittelimme siis esineiden siirtämistä, pakkaamista, kuljetusta ja palanneiden esineiden purkamista laatikoista.

Ei kuulosta kovinkaan mielenkiintoiselta ainakaan maallikon mielestä. Konservaattorien (ja itse esineitten) kannalta se sitä vastoin on erittäin tärkeää. Yli 90% esineitten vaurioista tapahtuu niitä siirrettäessä tai kuljetettaessa, mikä on täysin loogista. Harvemmin niille tapahtuu mitään silloin, kun ne ovat lasien takana, vitriinien suojassa. (Jos tapahtuu, kyseessä on yleensä force majeure (tulipalo/tulva/hirmumyrsky/sota), ryöstö (mm. Norjan Munch-maalaukset), ennalta-aavistamaton onnettomuus (joku näyttelyssä kiertävä vieras saa sydänkohtauksen ja kaatuu suoraan Ming-vaasia päin) tai ennalta-aavistamaton vandalismi (kuten se idiootti, joka Turun linnassa tänä talvena puhkoi maalauksia). Näitäkin pyritään ehkäisemään museoiden turvallisuutta lisäämällä, mutta haavoittuvaisimmillaan taulut, esineet ja huonekalut ovat silloin, kun niitä käsitellään ja siirrellään fyysisesti, joskus jopa mantereelta toiselle. Aiemmin arvokkaat esineet vaihtoivat maata ja mannerta lähinnä ryöstösaaliina tai myytyinä, mutta nykyään kiertävät näyttelyt ovat yleisin syy, miksi esineitä pitää kuljetella. Kuljetus on aina riski esineen turvallisuudelle, ja siksi turhaa näpelöintiä ja siirtelyä on vältettävä. 

Joskus tosin esinettä on liikuteltava, jos se vaikka on lainattu toiseen museoon tai näyttelyyn. Konservaattori astuu tässä heti kuvioon mukaan. Mitään museoesinettä ei saa liikuttaa ilman konservaattorin hyväksyntää. Ei, vaikka kyseessä olisi puukipon puolikas. Museoesineet on numeroitu ja luetteloitu (toivottavasti ainakin), ja hyvällä konservaattorilla on valmis lista niistä esineistä, jotka näyttelyyn lähtevät. Hyvällä konservaattorilla on myös täydellinen kirjallinen suunnitelma alusta alkaen: varasto->pakkaaminen->kuljetus->määränpää->näyttely->esineen palautus. Tämä helpottaa tilannetta myöhemminkin, yleensä kuukausien jälkeen, kun esineet palaavat “kotiin”. Hyvä konservaattori suunnittelee myös kuljetusreitin ja ottaa selville sekä tutkii kaikki tiellä olevat esteet: ovien koon, kynnykset, ovien auki pysymisen. Myös kuljetusauton ovien koko ja niiden aukeaminen on tärkeää ottaa selville hyvissä ajoin ennen kuin siirrettävää esinettä päin edes henkäistään. Ja tietenkin määränpäästä on myös selvitettävä mm. se, mahtuuko tammisia renessanssihuonekaluja tai marmoriveistoksia täynnä oleva rekka ajamaan lastauslaiturille. Siinä ei paljoa naurata, jos kuljetusauto joutuu jäämään kahdenkymmenen metrin päähän. (Varsinkin jos sataa.) 

Esineitä ei kuljeteta paljain, usein likaisin ja rasvaisin käsin, vaan aina käytetään hansikkaita. Konservaattorien tyypilliset valkoiset puuvillahansikkaat eivät aina ole kaikkein käytännöllisimmät kovin liukkaiden ja kiiltäväpintaisten esineiden siirtelyyn. Silloin ohuet asentajanhanskat ovat hyvät. Hitsaajanhanskoja, kumihanskoja tai (Luoja nähköön) näppylähanskoja ei käytetä. Piste. (Lisäisin vielä, että esineiden siirtelyyn otettuja hanskoja ei käytetä mihinkään muuhun. Ne kädessä ei rassata autoa, pestä vessaa tai maalata, ja ne myös vaihdetaan uusiin ja puhtaisiin tarvittaessa.) Kenelläkään esineitä siirtävällä ei saa olla vaatteissaan tai asustuksessaan mitään esinettä potentiaalisesti vahingoittavaa. Metallinapit, kellot, vyöt ja avaimet ovat pannassa. Tuo voi vaikuttaa hätävarjelun liioittelulta, mutta joskus takavuosina eräs Eero Järnefeltin taulu meni näyttelyä rakennettaessa puhki, kun sitä nostamaan kumartuneen henkilön rintataskusta putosi ruuvimeisseli kärki edellä…

Hyvä konservaattori on jo etukäteen ottanut ylös matkaan lähtevien esineitten mittasuhteet sekä tehnyt kuntotarkastuksen ja teettänyt näille sopivat kuljetuslaatikot. (Mikäli laatikot ovat puuta, niiden jokainen kulma on vahvistettu.) Joskus konservaattorin ja museomestarin on itse otettava saha ja kirves kauniiseen käteen ja tehtävä sopiva laatikko. Museoiden määrärahat ovat muutenkin pieniä, eivätkä kuljetuslaatikot ole ensimmäisenä sijoituslistalla. Tämän takia myös laatikoiden uudelleenkäytettävyys olisi tärkeää, etenkin jos niitä on mahdollista säilyttää jossakin. Niitä ei siis kannata sulkea naulapyssyllä vaan mieluummin vaikka ruuveilla ja muttereilla. Esineitä ei vain tungeta laatikkoon heilumaan ja hölskymään, vaan laatikkoon laitetaan esimerkiksi Ethafoamista muotoon leikattu ja kaiverrettu toppaus. Olen nähnyt kuvan, jossa 1700-luvun viuhkoille on huolella kaiverrettu Ethafoamiin jokaiselle oma, täydellisen kokoinen kolonsa. (Viuhkat kuljetetaan aina avattuina. Turha aukominen ja sulkeminen haurastuttaa niitä taitekohdista.) Pakkaukseen voi varmuuden vuoksi laittaa tärähdyksiä ja iskuja rekisteröivän anturin. Pakkauksiin liimaillut huomiotarrat, joissa lukee kissan kokoisin kirjaimin “Fragile”, “Tämä puoli ylöspäin” tai “Älä ravista” eivät useinkaan toimi. Jos käytetään tavallista kuljetuspalvelua, asenne on kuulemma valitettavan usein “no ei kukaan huomaa, jos mä vähän potkin tuota laatikkoa enemmän nurkkaan päin”. Sen sijaan laatikot, joissa on tarra, joka kertoo sisällä olevan sensorin tallentavan joka ainoan tärähdyksen ja heiluttelun, saapuvat useimmiten perille huomattavan vähin vaurioin.

Kun esineet on pakattu, on varsinaisen kuljetuksen vuoro. Paras autokuljetus on erityinen taidekuljetus. Silloin saa varmasti ammattimiehet käyttöönsä, ja tietää, että nämä keskittyvät vain ja ainoastaan kyseisiin esineisiin. Jälleen vastaan tulee valitettavasti määrärähojen pienuus ja museoiden taloudesta vastaavien tahojen haluttomuus sijoittaa niitä tällaiseen “yhdentekevään” työhön. Konservaattorien olisikin syytä olla kovana ja huomauttaa mm. siitä, että mikäli kuljetus ei vastaa tiettyjä laatuvaatimuksia saattaa hyvinkin käydä niin, että museolla ei kohta ole näitä arvokkaita ja kiinnostavia esineitä. (Diplomaattisuus ja kansantajuiset sekä hyvät perusteet auttavat yleensä.) Tavallista rahtikuljetusta käytettäessä ei kuljetushenkilöstöllä ole välttämättä käsitystä siitä, kuinka museoesineitä pitää kuljettaa ja miten ne olisi rekkaan pakattava. (Ja voi toki olla myös niin, että konservaattorin ohjeet auton pakkaamisesta ohitetaan humanistihiirulaisen pilkunviilaamisena.) Joskus muinoin, kun erästä näyttelyä varten kuljetettiin isohko määrä maalauksia VR:n kyydillä, kävi niin että joku VR:n trukkikuskeista ajoi trukin piikit suoraan maalauksia täynnä olleesta vanerilaatikosta läpi. Halvempaahan toki “siviilikuljettaminen” on, mutta riskit ovat aina suurempia. Elämä on valintoja, kuten joskus mainoksessa todettiin.

Silloin tällöin kuljetettava lasti on niin arvokas että vakuutuspapereita täytettäessä (matka- yms. vakuutusten sekä muun paperisodan hoito lankeaa yleensä konservaattorille) virkailijan kulmat kohoavat tukanrajaan asti. Näissä tapauksissa eivät pelkät kuskit/kuljettajat riitä, vaan mukaan vaaditaan kuriiri. Ja kuriirin hommaa hoitaa useimmiten (jo pelkästään käytännön syistä) konservaattori. Arvokuljetusten ollessa kyseessä kannattaa varautua siihen, että taukoja on ehkä neljän tunnin välein, eikä lasti jää hetkeksikään yksin. (Viimeksimainittu pätee myös pakkaamis- ja purkamisvaiheisiin.) Aina ei tietenkään esineitä kuljeteta autolla. Opettajamme kertoi eräästä jo valmistuneesta oppilaasta, joka on päässyt seilaamaan muutamaankin otteeseen rahtilaivalla Atlantin yli ja Japaniin. Suurinta vaaraa eivät kuulemma aiheuta alusten hylyt, vaan merellä ajelehtivat rahtikontit. Niitä näkee kuulemma todella usein.  

Ajelehtivat kontit, varkaat ja huolettomat kuskit eivät kuitenkaan ole pahinta. Konservaattorin (ja esineitten) vihollinen numero 1 on kiire. Kiire lisää vahinkoriskiä. Hyvä ja ajoissa tehty suunnittelutyö suojaa monelta vahingolta. Ei pidä jättää viime tinkaan sellaista, jonka olisi voinut tehdä (tai edes aloittaa) jo kuukausia aiemmin.

Onnittelut

Suomen kolmas museologian väitöskirja (ikinä) on tänään virallisesti väitelty Tikkurilan Metropoliassa. FK Ulla Knuutinen, joka opettaa konservaattoreille mm. kemiaa, sai väitöskirjansa “Kulttuurihistoriallisten materiaalien menneisyys ja tulevaisuus – Konservoinnin materiaalitutkimuksen heritologiset funktiot” läpi pari tuntia sitten. Vastaväittäjinä toimivat Jyväskylän yliopiston museologian dosentti Anne Aurasmaa ja Helsingin yliopiston fysiikan dosentti Timo Tuurnala, ja kustoksena oli Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna. (Metropolialla, entisellä EVTEKillä, on ollut viime aikoina paljon yhteistyötä Jyväskylän yliopiston kanssa.)

Paljon mielenkiintoista tietoa mm. Pompeijin kaivauksista ja varsinkin sinooperin jäljityksestä tuhoutuneen kaupungin seinämaalauksista (EVTEKhän oli viime vuonna järjestämässä Amos Anderssonin taidemuseon Pompeiji-näyttelyä, ja HIKiläiset -historiallisten interiöörien konservoinnin opiskelijat- ovat olleet siellä paikan päällä puhdistamassa ja siirtämässä maalauksia).

Myöhemmin kahvijonossa kustos ja vastaväittäjä hämmästelivät, etteivät koskaan ole olleet näin suositussa väitöstilaisuudessa. Väkeä oli tosiaan auditorion täydeltä, vaikka edes kaikki meistä opiskelijoista emme olleet paikalla. Ehkäpä tällä huonosti palkatulla kutsumusalalla on sittenkin tulevaisuutta…

Hiukan museoetiikasta

Pitkästä aikaa taas täällä. Pahoitteluni, mutta nyt se opiskelu on vasta alkanut.

Taidehistorian kurssin loputtua (kirjoitin viisisivuisen esseen Picasson “Guernica”-maalauksesta ja sain täydet pisteet) meillä alkoi jo viime vuoden puolella toinen kaikille konservaattoriopiskelijoille tarkoitettu luentosarja. Oppiaineena on tällä kertaa museologia. Meidän museologiamme tosin eroaa yliopistoissa opetettavasta, enemmän teoreettisesta melkoisesti, sillä konservaattoreiden on hallittava sen lisäksi myös tekninen (fyysinen) puoli ja osattava yhdistää ammatissaan nämä kaksi.

Teoreettiseen, “aineettomaan” museologiaan kuuluu mm. museoetiikka. Tämä saattaa herättää lievää hämmennystä ja jopa hilpeyttä ihmisissä, sillä useimmiten ihmisille tulee sanasta “museo” hiljainen, unelias paikka, jossa talonpoikaiset puukipot ja kulahtaneet nenäliinat keräävät pölyä vitriineissä, tai kauan sitten unohdettujen taiteilijoitten kansallisromanttiset maisemataulut roikkuvat puolihämärässä nurkassa. Mitä eettisiä ongelmia muka jossain museossa saattaisi olla?

Uskomattoman paljon. Jos näyttelyä kiertäessään pysähtyy lukemaan esineen tai maalauksen kuvaustekstin, alimpana saattaa lukea “Lahjoittanut XX:n säätiö” tai “UU:n kokoelmat”. Tämä siis tarkoittaa, että joku henkilö, jokin suku tai nykyään jopa jokin yritys on vuosien varrella kerännyt eri esineistä kokoelman, ja että kyseinen kokoelma on myöhemmin lahjoitettu tai myyty museolle. Siinähän ei ole sinänsä mitään kummallista, ihmiset pitävät eri esineitten keräilystä, ja varsinkin täällä kotoisessa Suomessamme moni jopa avaa oman pienen yksityismuseon muovipussi- tai maitotonkkakokoelmansa esittelemistä varten. (En liioittele, tässä maassa on toista tuhatta museota, joista yli puolet on pieniä, yhden tai kahden henkilön pitämiä. Suomi on paitsi rekisteröityjen yhdistysten, myös museoiden luvattu maa -näitä on eniten asukasta kohden koko maailmassa.)

Mietitäänpä sitten pienen hetken ajan ihmiskunnan historiaa. Sekä sotahistoriaa että kulttuurihistoriaa. Nämä kaksi kietoutuvat tiiviisti toisiinsa, ja siitä eettiset ongelmat alkavat. Jo muinaiset kreikkalaiset raahasivat mukanaan sotaretkillään valloittamiltaan alueilta ryöstösaaliina erilaisia arvoesineitä. Osa oli “takavarikoitu” puhtaan rahallisen arvon takia, kuten kultaesineet, mutta oli myös esteettisen tai uskonnollisen arvon takia haluttuja esineitä. Sotasaalista laitettiin kaiken kansan nähtäville temppeleihin, muun muassa Parthenoniin. (En aio sanoa, että siitä museolaitos sai alkunsa, mutta ihmisiä ovat aina kiehtoneet jännittävät, kauniit ja oudot tavarat, ja mikäpä mukavampaa kuin kierrellä rakennuksessa, joka on täynnä sellaisia.)

Tällä tiellä ollaan edelleenkin. Sami Koski, Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen ovat kirjoittaneet asiaa sivuavan kirjan “Hävityksen historiaa: Eurooppalaisen vandalismin vuosisadat”. Jokaisen sodan ja valloitusretken yhteydessä on aina tuhottu ja ryöstelty hävinneen osapuolen omaisuutta (en puutu tässä muihin, suoraan ihmisiin kohdistuneisiin rikoksiin), ja valitettavan moni arvoesine on päätynyt jonkun ruhtinaan, kenraalin tai kuninkaan yksityiskokoelmaan. Viime vuosina on käyty keskusteluja varsinkin toisen maailmansodan aikana omistajiltaan viedyistä esineistä. Moni museo joutuu miettimään uusiksi kokoelmapolitiikkaansa, kun arvotaulun aiemmin hämärä alkuperä paljastuukin kaikessa karmeudessaan. Asian tekee vielä sotkuisemmaksi se, että kaikki osapuolet ovat ryöstelleet kaikilta -niin saksalaiset, amerikkalaiset kuin venäläisetkin. (Viimeksimainittu tosin on kieltäytynyt palauttamasta mitään, sillä lain mukaan saatu sotasaalis, joka on tuotu maan rajojen sisäpuolelle kuuluu Venäjälle.) Myös vanhempia esineitä on alettu vaatia takaisin alkuperäiseen kotimaahansa. Kreikkalaiset kampanjoivat voimakkaasti saadakseen takaisin British Museumiin aikoinaan viedyt Parthenonin reliefit, ja egyptiläisistä olisi varmasti myös mukavaa, jos edes osa Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin virranneista historiallisista esineistä palautettaisiin.

Olisi tietenkin hienoa, jos kaikki viedyt esineet palautettaisiin takaisin lähtömaahansa, mutta mihin raja sitten vedettäisiin? Varsinkin kun moni hyvinkin merkittävä esine ei olisi säilynyt kotimaassaan -esimerkiksi juuri Parthenonin reliefit, jotka ovat olleet British Museumissa paremmassa tallessa ilmansaasteilta ja vandaaleilta kuin ateenalaisen temppelin seinässä. Tai Tukholman Historiska Museetin aarrekammiossa oleva kultainen pyhäinjäännöslipas, jonka ruotsalaiset sotilaat 1600-luvulla ryöstivät Saksasta, ja joka olisi tuhoutunut kolmesataa vuotta myöhemmin pommituksissa (kuten muut, ryöstelyltä säilyneet esineet)…

Lisää eettisiä ongelmia tulee ihmisten jäännöksistä, joita on museoissa yllättävän paljon. Mitä pitäisi tehdä 1800-luvulla teloitetun murhaajan näytteillä olevalle luurangolle? Onko eettistä säilyttää kaksisataa vuotta sitten spriihin säilöttyä siamilaisten kaksosten sikiötä? Entä mitä tehdä pyhäinjäännöksille protestanttisessa maassa?

Belgian kuningas Leopold II pettyi 1800-luvulla pahasti kansalaisiinsa ja hallitukseensa, kun näitä ei kiinnostanut siirtomaan hankkiminen yhtä paljon kuin kuningasta. Leopold keksikin luoda yksityisen hallintoyhtiön, jonka avulla sai henkilökohtaiseen haltuunsa suuren maa-alueen Afrikasta. Paikka tunnettiin silloin nimellä Kongon vapaavaltio (myöhemmin Belgian Kongo, sitten Zaire ja nykyään Kongon demokraattinen tasavalta) ja se toimi 40 vuotta Leopoldin omaisuuden kartuttajana, kuten tämä oli toivonutkin. Leopold II tuotti norsunluuta ja kumia länsimaihin -ja valtavia kärsimyksiä alkuperäisväestölle. Kongon vapaavaltion aikaa pidetään yhtenä suurimmista rikoksista ihmiskuntaa vastaan. 40 vuoden aikana Kongon asukasluku väheni 20 miljoonasta 10 miljoonaan. Orjuus, silpominen, raiskaukset ja murhat olivat arkipäivää varsinkin kumiteollisuudessa. Jos kuminkeruukiintiö jäi täyttämättä, rangaistuksena työntekijältä amputoitiin toinen käsi, olipa kyseessä sitten mies, nainen tai lapsi. Näitä käsiä (samoin kuin kongolaisten kuivattuja päitä) on edelleenkin Belgian museoiden kätköissä. Ne eivät enää ole näytteillä, vaan ne on haudattu ja vaiettu muun kansalle epämukavan historian kanssa arkistolaatikoiden uumeniin. (Leopold toisesta halutaan muistaa vain tämän Belgiassa aloittamat rakennus- ja urbanisointiohjelmat. “Rakentajakuninkaan” pimeää puolta ei mielellään muistella, vaikka juuri se sai Joseph Conradin kirjoittamaan kirjan “Pimeyden sydän”, josta Francis Ford Coppola puolestaan ohjasi myöhemmin elokuvan “Ilmestyskirja. Nyt.”)

Mitä näille suunnattoman kärsimyksen merkeille sitten pitäisi tehdä?  Ne ovat ihmisten jäänteitä, jotka kaiken eettisyyden nimissä pitäisi palauttaa kotimaahansa ja haudata, mutta asiassa on valikoivan muistin lisäksi vielä pari muutakin mutkaa matkassa: Kongoon ei vieläkään matkusteta tuosta noin vain, sillä vuosien ja vuosikymmenien sisällissodan jälkeinen rauha on hyvin hauraalla pohjalla. (Eivätkä muut, “kehittyneemmät” tai “sivistyneemmät” maat voi pestä käsiään: siirtomaa-ajan jälkeenkin kaikki halusivat edelleen osan Kongon rikkauksista itselleen, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät ns. “proxy-sotaa” muutenkin kärsineessä maassa, eri tahot järjestivät vallankaappauksen toisensa perään…) Toistaiseksi nämä irtileikatut kädet ja päät todistavat hyvin fyysisesti siitä, mihin ahneus, välinpitämättömyys ja julmuus ihmiskuntaa kerta toisensa jälkeen ajaa, jopa yleisölle näkymättömistä kätköistään.

Oikeenlaista kemiaa

No niin, luulitte varmaankin että olen unohtanut tämän paikan kokonaan. Vaan ehei, täällä sitä edelleenkin ollaan, päivittäminen vain on jäänyt kaikenlaisten kiireiden vuoksi vähemmälle toistaiseksi. Pahoitteluni.

Mutta siirrytäänpä sitten asiaan. Palaan hiukan myöhemmin noihin puhdistuksiin, retusointeihin ja liimoihin ja keskityn sen sijaan pikaisesti erääseen tärkeään konservoinnin osa-alueeseen. Kemiaan. Kyllä, meillä on hyvin, hyvin paljon kemiaa lukujärjestyksessämme, mikä saattaa tulla joillekin tälle alalle pyrkineille yllätyksenä.Sekä orgaanista että epäorgaanista, ja vielä laboratoriotekniikat kaupan päälle.

Konservointi on ns. poikkitieteellinen ala, humanistisen ja teknillis-luonnontieteellisen koulukunnan suloinen yhteensulautuma. Meidän on osattava sekä erottaa rokokootuoli uusrokokootuolista että laskea kolmemoolisen suolahappoliuoksen pH.

Mihin konservoinnissa kemiaa sitten tarvitaan? Ensinnäkin konservoijan on osattava tutkia likaa mahdollisimman tarkasti, jotta kyseinen lika voidaan poistaa mahdollisimman tehokkaasti ja vahingoittamatta varsinaista esinettä. Lika, kuten kaikki muukin aine kiinnittyy muuhin aineeseen erilaisilla kemiallisilla ja fysikaalisilla sidoksilla: kovalenttisilla, poolittomilla, van der Waalsin sidoksilla… Sitten on tiedettävä, millä menetelmällä kyseinen sidos saadaan irtoamaan. Tekstiilikonservoinnissa tekstiilien pH:n laskeminen on yksi ensimmäisistä asioista, joka konservoitavalle esineelle tehdään, samoin kuin säilytysmateriaalien pH:n pitää olla tiedossa. (Nyrkkisääntö: hapan on pahasta.) Ja tietenkin on osattava myös sekoittaa puhdistusaineita ja liuottimia oikeassa suhteessa. Jokainen tekstiili on yksilö, joten sille on tehtävä oma, yksilöllinen puhdistusaine, jos sellainen on tarpeen.

Huoh. Meillä on huomenna ensimmäinen epäorgaanisen kemian koe. Muistan tasan kaksi asiaa: 1) hapon ja emäksen sekoittuessa tapahtuu neutralisaatio, jonka tuotteina on aina suolaa ja vettä, ja 2) vesi on pooliton sidos. Lisäksi en enää kymmenen vuoden tauon jälkeen muista, mistä laskimessani saatiin näkyviin kymmenen potenssit. (Funktiolaskin on pakollinen myös mikrobiologiaan, sillä homeet leviävät jonkin tietyn matemaattisen kaavan mukaisesti.) Tämä ei voi mennä kovin hyvin… Tosin, kaikilla konservaattoriopiskelijoilla tulee olemaan jatkuvasti kemiaa koko neljän vuoden ajan. Maltan tuskin odottaa kevättä, silloin alkaa vuorostaan orgaaninen kemia.

Muiden materiaalien puhdistuksesta

Meidän ryhmämme keskittyi siis viime viikolla puhdistamiseen.
Tiistaina oli vuorossa taide, varsinkin maalaukset.

Maalaustaiteessa likaa ovat:
-alkuperäisistä materiaaleista kellastunut vernissa ja korroosio. Näiden kanssa (kuten muutenkin) on aina mietittävä, mitä poistetaan (ja ennen kaikkea, mihin lopetetaan). Konservaattori ei tee ratkaisua yksinään, vaan muitakin on konsultoitava.
-ei-alkuperäisistä materiaaleista pöly, nikotiini, kärpästen jätökset (syövyttävät reikiä lehtikultaan), töhrinnät (kynä, tussi, kuulakärkikynä, spraymaalit…varsinkin ulkoveistokset kärsivät valitettavasti näistä), kittaukset, retusoinnit, päällemaalaukset (iso osa “korjauksista” voidaan tosiaan myös laskea liaksi), ruoka- ja juomatahrat sekä kosteusvauriot.
Likaa voi olla vaikea erottaa alkuperäisestä pinnasta, mutta sen poistaminen on tärkeä “konservointitoimenpide” ja samalla myös suojatoimenpide. Lika voi olla hyvin hygroskooppista, kosteutta imevää, mikä voi johtaa homehtumiseen. On myös oltava tarkkana, millä poistaa likaa. Jos lika on öljypohjaista, vesipohjainen liuotin saattaa vain imeytyä ja viedä lian pinnalta mukanaan syvemmälle.

Puhdistettava teos kuluu aina, joten aina on pyrittävä siihen, että kuluminen on minimaalista. Yleensä konservoinnin hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat.
Myös tässä materiaalit on testattava ensin, yksi väri kerrallaan, ja liuoittimien kokeilu on maalauksissa tehtävä johonkin näkymättömään kohtaan, esimerkiksi reunaan. Ei kannata luottaa siihen, mitä museoissa ilmoitetaan materiaalien olevan -niissä ei useinkaan ole ollut mahdollisuutta testata mitään. Omat koetulokset kertovat paremmin, mitä kannattaa käyttää ja mitä ei.

On myös opeteltava perustelemaan, miksi käyttää joitakin aineita ja miksi jättää puhdistamisen tietylle tasolle. Eri maiden konservoijilla on eri perinteet ja eri konservaattoreilla on omat suosikkimateriaalinsa ja -aineensa. Hyvin perustelemalla välttää usein kiistan/skisman/”ootko-sä-tyhmä”-tasoisen riidan.

Varsinkin maalauskonservaattorit käyttävät paljon kemiallisia liuottimia. Lakkaus tai vernissaus ei usein lähde pelkällä vedellä. Taidekonservoinnin opettaja kertoi, että suomalaiset konservoijat ovat käyttäneet kunnollisia suojia vasta noin kymmenen vuoden ajan. “Jos tekee 20 vuotta maalauskonservointia ilman hengityssuojaimia, niin lasikuitupöly, lyijyvalkoinen ja muut sellaiset aineet saattavat aiheuttaa sen, ettei selviä eläkeikään asti. Tällaisia tapauksia valitettavasti on.”
Tieto rohkaisi meitä suunnattomasti varsinkin kun hengityssuojamme eivät ole vielä tulleet. Tehtävänä kun oli puhdistaa erilaisia maalauksia. Meille oli tuotu kolme öljyvärimaalausta (kaksi tulipalossa ollutta ja yksi nikotiinin kellastama), pari kokeilualustaa joissa oli erilaisia kultauksia ja hopeointeja sekä erikoisuutena Tallinnasta saatu 1700-luvun kattopaneeli, jossa oli liimamaalilla tehtyjä koristemaalauksia. (Kyllä, ne maalauksetkin olivat 1700-luvulta.)
Jakaannuimme kolmen hengen ryhmiin. Minun ryhmäni aloitti 20 vuotta tupakansavussa olleesta suurikokoisesta suomalaisesta maisemamaalauksesta. Tämä oli myös asiakastyö -asiakas oli toki tietoinen siitä, että opiskelijat pääsivät kokeilemaan puhdistamista hänen maalauksellaan, opettajan johdolla, tietysti. (Opettaja kertoi puhdistavansa maalauksen loppuun itse, mutta kyseessä oli hyvää harjoittelua. Tupakan tahrima taide on melko yleistä.) Käärimme itse pumpulipuikkomme (bambuinen grillitikku on paras varsi, monikäyttöinen, pitkä, kestävä ja joustava) ja kastoimme ne asetoniin, deionisoituun veteen, trinatriumsitraattiin. Varovasti aloimme rullata niitä vernissausta vasten.

Nyrkkisääntönä on seurata koko ajan, miltä pumpuli näyttää. Jos vaikuttaa vähänkin siltä, että lakan lisäksi maalauksesta lähtee itse väriä, on sen kohdan puhdistaminen lopetettava. (Mikäli käyttää jotain kemikaalia, on puhdistettu kohta pyyhittävä deionisoidulla vedellä tai muulla neutralisoijalla ei-toivotun kemiallisen reaktion pysäyttämiseksi.) Pumpuli on myös vaihdettava heti, kun se on likainen (tahtoo sanoa noin kahden sekunnin jälkeen). Liuottimissa käytetyt pumpulit säilötään kannelliseen astiaan -niistä haihtuu melkoisesti kaikkea ikävää- ja astia laitetaan vetokaappiin, jotta haihtuvat aineet katoavat ilmanvaihdon mukana mahdollisimman turvallisesti. Vartta voi käyttää uudestaan ja uudestaan niin pitkään kuin se ei murru. (Olen jo melko näppärä pumpulipuikkojen käärimisessä.)
Tuottaa melkoista tyydytystä, kun hitaasti mutta varmasti likaisenkellertävän pinnan alta alkaa paljastua kirkkaansininen taivas. Sentti sentiltä puhdistus etenee ja tuo näkyviin maalauksen sellaisena kuin se on tarkoituskin nähdä. Kellastunut lakka tuhoaa usein maalauksesta kolmiulotteisuusvaikutelman. Joskus lakan poiston jälkeen maalaus näyttää aivan erilaiselta, kun yksityiskohdat tulevat näkyviin.

Hämmentävää oli myös oppia, että lehtikultaus ei välttämättä kestä vettä. Mikäli kultalehti on kiinnitetty vedellä, se myös lähtee irti sillä. Hankauksen ei tarvitse edes olla kovin voimakas. Kuinka monta taulun- tai peilinkehystä onkaan pilattu “pelkällä vesipesulla”…
Tallinnalaisten kattopaneeleiden tarina oli mielnkiintoinen. Ne olivat olleet samassa talossa parisataa vuotta, kunnes 1900-luvun myllerrysten ohessa ne irroitettiin ja (onneksi) säilöttiin jonnekin. Viron itsenäistyttyä maalauskonservoinnin opettajamme oli mukana restauroimassa Tallinnan vanhan kaupungin rakennuksia. Vanhat kattopaneelit löydettiin, ja ne jopa saatiin takaisin paikoilleen. Kaikki, paitsi kaksi, joille ei yksinkertaisesti löytynyt paikkaa. Opettaja sai ne itselleen kiitokseksi, ja nyt ne toimivat arvokkaana opetusmateriaalina, jolle saa tehdä myös virheitä. Koristemaalaukset ovat hyvin kauniita ja huolella tehtyjä: valkoisella pohjalla tummanpunaisella ja lämpimänkeltaisella tehty boordi. Ongelma on vain se, että liimamaali on muuttunut jauhoiseksi, ja se liukenee aivan kaikkeen. Vesi, asetoni, etanoli… kaikki liuottivat vuosisatoja vanhaa maalausta. Kysyinkin opettajalta, kuinka maalaukset Tallinnassa oli oikein onnistuttu puhdistamaan. Ranskanleivällä! Tai oikeastaan sen sisuksella. Mutta vain tuore, oikea, kovakuorinen ranskanleipä sopii puhdistamiseen. Kovinkaan moni leipomo ei vain enää valmista sitä… Leivän sisuksella tehdyn varovaisen painelupuhdistuksen jälkeen maalaukset käsiteltiin kiinnittävällä aineella.

Mikäli en olisi niin voimakkaasti tekstiiliorientoitunut, olisin valinnut alakseni maalauskonservoinnin.

(Vaihdoin muuten teeman sellaiseksi, että leveämmätkin kuvat mahtuvat.)

Välimerkintä

Kaikki varmaan tietävät jo tässä vaiheessa, millainen tragedia eilen Kauhajoella tapahtui. Yritän pitää tämän blogin mahdollisimman objektiivisena, vaikka se onkin hankalaa: näen ja koen kaiken kuitenkin omien silmieni kautta. Tässä tilanteessa se taitaa olla mahdotonta. Rakkaat kanssaihmiset ja kanssaopiskelijat, uskokaa paljon nähnyttä ja kokenutta tätiä (hei, olen jo yli 30-vuotias). Mitään sellaista umpikujaa ei ole, ettei sieltä pääsisi pois. Aina, aina, aina löytyy tie ulos. Muualtakin kuin aseen piipun kautta. Esimerkiksi tässä laitoksessa on opintopsykologi ja kaksi oppilaitospappia. Helsingin seudulla vaikuttaa myös Nyyti ry. Palveluja saa (ja pitää) käyttää tarvittaessa. 

Henkilökohtaisesti en ole koskaan kyennyt ymmärtämään itsemurhaa. Se vain on jotain…käsittämätöntä. (Vähän niin kuin Salkkareiden jatkuva suosio. Tai mustien aukkojen termodynamiikka.) Olen aina ollut utelias näkemään, miten minun lopulta käy, huolimatta siitä, kuinka pimeältä polku edessä näyttääkään. Vielä käsittämättömämpää on “yrittää viedä mahdollisimman monta mukanaan”, kuten elokuvissa tai sotakirjallisuudessa ylevästi sanotaan. Tämä ei ole peliä. Ihmiset ympärillä eivät ole merkityksettömiä pikselikasoja, vaan lihaa ja verta. Jokaisella on oma historiansa, omat kokemuksensa, omat unelmansa ja ajatuksensa. Kenelläkään ei ole oikeutta tuhota niitä. Kuten usein väärin lainattu ja väärin ymmärretty Alistair Crowley aikoinaan sanoi: “Every man and woman is a star” -jokainen mies ja nainen on tähti.

Ensimmäinen harjoitustyö

Viikon teema on puhdistus, ja aloitimme sopivasti tekstiileillä ja niiden puhdistamisella.
Puhdistaminen on lian poistamista, ja likahan on tunnetusti väärässä paikassa olevaa ainetta. Meille likaa on kolmea eri tyyppiä: 1) vieras lika, mikä ei kuulu tekstiiliin (esim. ruokatahrat), 2) vieraat materiaalit, jotka haurastuttavat tekstiiliä (öljy) ja 3) tekstiilissä itsessään syntyvät yhdisteet, jotka haurastuttavat ajan mittaan (selluloosakuidut, kuten puuvilla, kuuluvat tähän riskiryhmään).
Jollain lialla ei ole suurta vaikutusta, mutta jotkin happamoittavat ja haurastuttavat tekstiilin.

Vastoin yleistä käsitystä näppärin tapa puhdistaa esimerkiksi isomummon perintöryijy ei ole tunkea sitä pesukoneeseen. Puhdistus on muutakin kuin pesemistä -itse asiassa pesua pyritään välttämään mikäli mahdollista. Tekstiili on hyvin hauras materiaali: se voi kutistua, värit voivat levitä, pintakäsittelyt voivat tuhoutua (juhlakankaana käytetty, kevyesti pinnalta vahattu sintsi on hyvä esimerkki)… Kuitenkin jotain on tehtävä: puhdas tekstiili on aina miellyttävämpi katsoa (ja käyttää), lika sisältää usein teräviä hiukkasia, jotka kuluttavat mekaanisesti reikiä, se saattaa houkutella tuhohyönteisiä ja ehkä jopa peittää yksityiskohtia esineestä.

Kaikkea likaa tosin ei haluta poistaa. On olemassa termi “historiallinen lika”, niin naurettavalta kuin se saattaa asiaan vihkiytymättömästä kuulostaakin. Siihen kategoriaan kuuluvat tekstiilit (yleensä vaatteet), joissa on tiettyjen henkilöiden verentahrimia vaatteita, hautavaatteet, joissa on ruumiin hajoamisesta jääneet jäljet ja arkeologisissa tekstiileissä maan ja mullan jäänteet.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat niin Trafalgarin taistelussa kuolleen lordi Nelsonin veriset vaatteet (Greenwichin Maritime Museumissa) kuin Eugen Schaumanin paita. (Mikäli ette tiedä, mistä tuossa viimeisessä on kyse, niin hävetkää lukekaa Suomen historiaa. *alkuperäinen ajatus korjattu rakentavammalla ehdotuksella*)

Ruumiin hajoamisesta tulleet tahrat kertovat puolestaan siitä, miten ja millaiseen asentoon henkilö on haudattu (ja mihin), maa ja multa puolestaan auttavat hautapaikan jäljittämisessä.

Kuinka sitten puhdistus tapahtuu, jos vesipesu on -ainakin aluksi- kielletty?
Ensin suoritetaan pintapuhdistus. Se on kuivapuhdistusta, jossa poistetaan hiekka, pöly ja pienet partikkelit, jotka märkäpuhdistuksessa saattaisivat upota syvemmälle. Kuivapuhdistus tehdään AINA ennen märkäpuhdistusta! Siinä käytetään imuria -joko pikkusuulakkeella varustettua normaali-imuria tai noin kenkälaatikon kokoista, kannettavaa museoimuria- sekä pehmeitä, vuohenkarvaisia pensseleitä. Kuivapuhdistuksesta ei saa luistaa, koska tekstiiliin saattaa jäädä jotain huomaamatonta, joka märkäpuhdistuksessa saattaa liueta pesuveteen (keikauttaen ehkä pH-arvon vinksalleen) ja aiheuttaa odottamattomia ikävyyksiä.
Vaikka moni meistä onkin ehkä tehokas mattojenpuistelija, on historiallisten tekstiilien ravistelu EHDOTTOMASTI KIELLETTY. Muutenkin hauraat loimilangat voivat katketa ja vanhojen räsymattojen hapsut mennä poikki. Ei väkivaltaa!
Tuuletus sopii hyvin etenkin villavaatteille, villakuidun suomut aukeavat kosteassa ilmassa ja villa “huoltaa itsensä”, tällöinkin on oltava tarkkana siitä, ettei esinettä jätä aurinkoon tuulettumaan. Villa kellastuu helposti.

(Pakko jatkaa huomenna, nyt on mentävä nukkumaan. Huomenna on vuorossa maalausten puhdistusta.)

(Muoks: Jatkettu vasta 23. 9. -ja kello on naurettavaa vaille älytön…)

Kun kuivapuhdistus on suoritettu, voidaan suorittaa, esineestä riippuen joko liuotinpuhdistus (kansanomaisesti kuivapesu) tai märkäpuhdistus eli vesipesu. Vesipesukin toki lasketaan liuotinpuhdistukseksi, vesi kun on yksi tehokkaimpia liuottimia -sitä vain ei tule useinkaan ajatelleeksi. Ennen märkäpuhdistusta joka ainoa väri -kirjontalankojen, kudottujen raitojen, maalattujen tai painettujen koristekuvioiden- testataan liukeamisen, valumisen ja leviämisen varalta. Jos painokuviossa on kahta eri väriä ja lisäksi kankaan pohjaväri, näistä jokainen testataan. Jos kuviossa on neljä, viisi tai viisikymmentä eri väriä/sävyä, jokainen testataan erikseen. Piste. Mm. punaiset värit sekä eräs tietty sinivihreä sävy lähtevät herkästi leviämään. Testiliuoksia pitää olla vähintään neljä erilaista: vesi, vesi ja pesuaine, 2 % etikka ja 2 % ammoniakki. Myös viides, deionisoitu eli puhdistettu vesi olisi hyvä kokeilla, mikäli mahdollista. (Pesuaineista tällä hetkellä suositaan muuten Minirisk-tiskiainetta. Hajuton, mauton, ihoystävällinen eli sopii herkillekin materiaaleille, mutta tehokas. Maksamaton mainos päättyy tähän.) Värinpitävyyttä ei periaatteessa tarvitse testata, mikäli on sataprosenttisen varma siitä, että tekstiili on pesty aiemminkin vedellä.                                        

Muistutus sekä lukijoille että itselle: Deionisoitu (de-ionisoitu, on jo kääntynyt meistä muutaman suussa “demonisoiduksi”) vesi ei sovellu juotavaksi, siitä kun on poistettu kaikki epäpuhtaudet, joihin lukeutuvat myös kaikki kivennäisaineet ja mineraalit. Meidän elimistömme ei yksinkertaisesti siedä täysin puhdasta ainetta. Joten kahvi- ja teevettä ei voida ottaa luokkien hanoista.

Mutta sitten itse asiaan. Meidät jaettiin pienryhmiin, joista jokainen sai pestäväksi yhden ruotsinkielisen kansallispukuyhdistyksen paidan. Paidat olivat 1920-30 -luvuilta, eivät museotekstiilejä vaan edelleenkin käytössä, mutta niitäkin konservaattorit hoitavat. Niiden ja museotekstiilien kohtelussa ei saa olla mitään eroa: vanha tekstiili on aina vanha tekstiili.

Valitsemamme yksilö oli miesten ommelpitsillä ja ostobrodyyrillä sekä pienenpienillä ommelluilla rypytyksillä koristettu puuvillapaita. (Jäin hetkeksi ihailemaan hihansuiden ja hartioiden tiheitä vekkauksia, niiden syvyys oli maksimissaan kaksi milliä. Siinä on riittänyt työtä. Niin, ja hämäännyin vanhasta tiiviistä ja ohuesta kunnon puuvillasta sen verran, että erehdyin luulemaan sitä pellavaksi.) Värinäytteitä ei tarvinnut tällä kertaa punaisista koristelangoista ottaa, paidat on pesty monta kertaa ja tullaan varmasti vielä pesemäänkin. Mutta pääsimme ensi kertaa täyttämään virallista dokumentointilomaketta tekemisistämme.

Ensin otimme paidasta pH-arvon. Vanhetessaan selluloosakuidut (puuvilla, pellava, viskoosi) hapettuvat ja happamoituvat ja rupeavat hajoamaan ihan itsestään. (Hapantumisesta eli kirjaimellisesti hapoksi muuttumisesta johtuu mm. puuvillan kellastuminen.) Konservoinnin tehtävänä on stabilisoida tekstiili, eli yrittää saada siitä mahdollisimman pH-neutraali, jotta hapettuminen keskeytyy tai ainakin hidastuu. pH-arvo otettiin litmuspaperilla: paidan reunaa kostutettiin läpimäräksi ja paperi painettiin siihen reippaaksi minuutiksi. Meillä oli onnea. pH oli 7. Tämän jälkeen valmistimme pesuliuoksen altaaseen. Tekstiilin on mahduttava pesualtaaseen suoraksi (tai mahdollisimman suoraksi). Käyttämämme suhde oli 1 ml Minirisk-tiskiainetta ja 999 ml vettä. Vesi saa olla maksimissaan 30-asteista, kuumempi voi vaurioittaa materiaaleja. Mitä viileämpi, sen parempi. (Pesuaineen on toki liuettava.) Vettä lasketaan altaaseen vain noin 2-3 cm:n syvyydeltä (vesi on raskas elementti ja saattaa oikeasti vaurioittaa hauraampia materiaaleja) ja pohjalle laitetaan Melinex-kalvo -pestävä esine EI KOSKAAN ole suoraan altaan pohjalla! Pesuliuoksen pH mitataan ennen kuin tekstiili laitetaan sinne.

Laskimme paidan varovasti pesuliuokseen kalvon päälle ja oikaisimme hihat suoriksi sivuille. Tekstiili painellaan ensin varovasti kokonaan pinnan alle ja annetaan liota 15 minuuttia. (Tässä vaiheessa on hyvä pitää kahvi-, vessa- tai tupakkatauko!) Kun n. 15 minuuttia on kulunut, alkaa varsinainen pesu. Käytimme aitoja pesusieniä. Niillä ei hangattu vaatetta, vaan sieni painettiin tasaisesti sitä vasten ja käsillä ”pumpattiin” pesunestettä sienen ja kankaan läpi. Sitten sieni nostettiin ja siirrettiin seuraavaan kohtaan. (Veden pinta peittyi hyvin nopeasti vaahdosta.) Tätä on hyvä tehdä hitaasti ja järjestelmällisesti, koska kaikki kohdat on käytävä läpi.

Sitten vettä otetaan pieneen dekkalasiin ja katsotaan, miltä se näyttää. Jos vesi on hyvin likaista, se vaihdetaan. Meillä näyte oli kirkas, ja pH-mittauskaan ei näyttänyt suurta muutosta, joten otimme toisen Melinex-kalvon, laitoimme sen paidan päälle ja käänsimme sen varovasti kalvojen avulla. Siinä onkin harjoittelemista: kalvot ovat jo itsessään liukkaita, vaate on saippuainen, hiha yrittää karata toiselta sivulta ja helma toiselta… Lisäksi kääntäminen on suoritettava niin paljon vedessä kuin mahdollista. Se tukee esinettä. (Siksi kääntämisessä on aina käytettävä kalvoja tai verkkoa tukena, tekstiili saattaa revetä jos yrittää pelkällä käsipelillä.)

Pesimme vaatteen myös selkäpuolelta samalla metodilla, otimme jälleen kerran kirkkausnäytteen (ei pahempaa samentumista tai värjäytymistä, yksi pesu siis riitti) ja pH-näytteen (ei vieläkään merkittävää muutosta, joten vaate on todennäköisesti jo suhteellisen stabiili).

Laskimme pesuveden pois (altaan saa kallistettua homman helpottamiseksi) ja huuhtelimme allasta pienillä käsisuihkuilla (melkoinen temppu kun samalla oli varottava edelleen altaassa olevaa paitaa) ja lopulta saimmekin lähes kaiken saippuan pois. Täytimme allasta taas pari senttiä n. 25-asteisella vedellä ja aloimme huuhdella paitaa käsillä painellen (ei hankausta tässäkään!). Koska allas oli varsin laakea (laskimme, että jouduimme valuttamaan sinne n. 80 litraa kerrallaan), huuhteluvettä oli melkoisesti, joten päättelimme, että kaksi huuhtelukertaa ehkä riittää (normaalisti, jos tekstiilin ja altaan mittasuhteet ovat lähempänä toisiaa, huuhteluita on 4-5). Huuhteluiden välissä pH mitattiin taas ja vielä kerran viimeisen huuhtelun jälkeen. Viimeisestä huuhteluvedestä yksi meistä otti pieneen, puhtaaseen dekkalasiin jonkin verran nestettä, sulki suuaukon tiiviisti toisella kämmenellään ja ravisti voimakkaasti. Näin katsotaan, onko huuhteluvedessä vielä saippuaa eli vaahtoaako se. (Veden ilmakuplat häviävät hyvin pikaisesti.)

Totesimme näytteen olevan puhdas, joten laskimme huuhteluveden pois ja kuivasimme alustavasti paidan käyttäen huolella pestyjä, kuivaksi väännettyjä pesusieniä veden imeyttämiseen molemmilta puolilta. Otimme vielä kosteasta paidasta uuden pH-arvon, joka oli hieman vähemmän hapan kuin ensimmäinen. (Stabilisaatiota oli siis tapahtunut, ja olimme varmasti saaneet pintalikaa pois, olipa se kuinka pientä tahansa.) Varsinaisen kuivatuksen täytyy olla nopeaa, koska varsinkin selluloosakuiduissa kosteus, happamuus ja lika (pesemättömissä, kosteissa tekstiileissä) vetäytyvät kohti reunoja ja saumoja aiheuttaen näiden ennenaikaisen haurastumisen. Poistimme viimeisenkin kalvon ja täytimme paitaa (josta oli kaikki valuva vesi saatu imeytettyä pois) ohuella tylliharsolla niin, että rinta- ja selkäosien väliin jäi noin kymmenen sentin rako. Tämän jälkeen laitoimme paidan viereen oskilloivan tuulettimen tehostamaan kuivatusta.

Täytimme dokumentaatiolomakkeeseemme nimet ja päivämäärät ja se oli siinä. (Merkittävät muutokset esim. pikkuliassa näkee parhaiten sitten, kun paita on kokonaan kuiva.) Kuviahan emme olleet ottaneet, vaikka ne “oikeaan” dokumentointiin kuuluvatkin.