Muiden materiaalien puhdistuksesta

Meidän ryhmämme keskittyi siis viime viikolla puhdistamiseen.
Tiistaina oli vuorossa taide, varsinkin maalaukset.

Maalaustaiteessa likaa ovat:
-alkuperäisistä materiaaleista kellastunut vernissa ja korroosio. Näiden kanssa (kuten muutenkin) on aina mietittävä, mitä poistetaan (ja ennen kaikkea, mihin lopetetaan). Konservaattori ei tee ratkaisua yksinään, vaan muitakin on konsultoitava.
-ei-alkuperäisistä materiaaleista pöly, nikotiini, kärpästen jätökset (syövyttävät reikiä lehtikultaan), töhrinnät (kynä, tussi, kuulakärkikynä, spraymaalit…varsinkin ulkoveistokset kärsivät valitettavasti näistä), kittaukset, retusoinnit, päällemaalaukset (iso osa “korjauksista” voidaan tosiaan myös laskea liaksi), ruoka- ja juomatahrat sekä kosteusvauriot.
Likaa voi olla vaikea erottaa alkuperäisestä pinnasta, mutta sen poistaminen on tärkeä “konservointitoimenpide” ja samalla myös suojatoimenpide. Lika voi olla hyvin hygroskooppista, kosteutta imevää, mikä voi johtaa homehtumiseen. On myös oltava tarkkana, millä poistaa likaa. Jos lika on öljypohjaista, vesipohjainen liuotin saattaa vain imeytyä ja viedä lian pinnalta mukanaan syvemmälle.

Puhdistettava teos kuluu aina, joten aina on pyrittävä siihen, että kuluminen on minimaalista. Yleensä konservoinnin hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat.
Myös tässä materiaalit on testattava ensin, yksi väri kerrallaan, ja liuoittimien kokeilu on maalauksissa tehtävä johonkin näkymättömään kohtaan, esimerkiksi reunaan. Ei kannata luottaa siihen, mitä museoissa ilmoitetaan materiaalien olevan -niissä ei useinkaan ole ollut mahdollisuutta testata mitään. Omat koetulokset kertovat paremmin, mitä kannattaa käyttää ja mitä ei.

On myös opeteltava perustelemaan, miksi käyttää joitakin aineita ja miksi jättää puhdistamisen tietylle tasolle. Eri maiden konservoijilla on eri perinteet ja eri konservaattoreilla on omat suosikkimateriaalinsa ja -aineensa. Hyvin perustelemalla välttää usein kiistan/skisman/”ootko-sä-tyhmä”-tasoisen riidan.

Varsinkin maalauskonservaattorit käyttävät paljon kemiallisia liuottimia. Lakkaus tai vernissaus ei usein lähde pelkällä vedellä. Taidekonservoinnin opettaja kertoi, että suomalaiset konservoijat ovat käyttäneet kunnollisia suojia vasta noin kymmenen vuoden ajan. “Jos tekee 20 vuotta maalauskonservointia ilman hengityssuojaimia, niin lasikuitupöly, lyijyvalkoinen ja muut sellaiset aineet saattavat aiheuttaa sen, ettei selviä eläkeikään asti. Tällaisia tapauksia valitettavasti on.”
Tieto rohkaisi meitä suunnattomasti varsinkin kun hengityssuojamme eivät ole vielä tulleet. Tehtävänä kun oli puhdistaa erilaisia maalauksia. Meille oli tuotu kolme öljyvärimaalausta (kaksi tulipalossa ollutta ja yksi nikotiinin kellastama), pari kokeilualustaa joissa oli erilaisia kultauksia ja hopeointeja sekä erikoisuutena Tallinnasta saatu 1700-luvun kattopaneeli, jossa oli liimamaalilla tehtyjä koristemaalauksia. (Kyllä, ne maalauksetkin olivat 1700-luvulta.)
Jakaannuimme kolmen hengen ryhmiin. Minun ryhmäni aloitti 20 vuotta tupakansavussa olleesta suurikokoisesta suomalaisesta maisemamaalauksesta. Tämä oli myös asiakastyö -asiakas oli toki tietoinen siitä, että opiskelijat pääsivät kokeilemaan puhdistamista hänen maalauksellaan, opettajan johdolla, tietysti. (Opettaja kertoi puhdistavansa maalauksen loppuun itse, mutta kyseessä oli hyvää harjoittelua. Tupakan tahrima taide on melko yleistä.) Käärimme itse pumpulipuikkomme (bambuinen grillitikku on paras varsi, monikäyttöinen, pitkä, kestävä ja joustava) ja kastoimme ne asetoniin, deionisoituun veteen, trinatriumsitraattiin. Varovasti aloimme rullata niitä vernissausta vasten.

Nyrkkisääntönä on seurata koko ajan, miltä pumpuli näyttää. Jos vaikuttaa vähänkin siltä, että lakan lisäksi maalauksesta lähtee itse väriä, on sen kohdan puhdistaminen lopetettava. (Mikäli käyttää jotain kemikaalia, on puhdistettu kohta pyyhittävä deionisoidulla vedellä tai muulla neutralisoijalla ei-toivotun kemiallisen reaktion pysäyttämiseksi.) Pumpuli on myös vaihdettava heti, kun se on likainen (tahtoo sanoa noin kahden sekunnin jälkeen). Liuottimissa käytetyt pumpulit säilötään kannelliseen astiaan -niistä haihtuu melkoisesti kaikkea ikävää- ja astia laitetaan vetokaappiin, jotta haihtuvat aineet katoavat ilmanvaihdon mukana mahdollisimman turvallisesti. Vartta voi käyttää uudestaan ja uudestaan niin pitkään kuin se ei murru. (Olen jo melko näppärä pumpulipuikkojen käärimisessä.)
Tuottaa melkoista tyydytystä, kun hitaasti mutta varmasti likaisenkellertävän pinnan alta alkaa paljastua kirkkaansininen taivas. Sentti sentiltä puhdistus etenee ja tuo näkyviin maalauksen sellaisena kuin se on tarkoituskin nähdä. Kellastunut lakka tuhoaa usein maalauksesta kolmiulotteisuusvaikutelman. Joskus lakan poiston jälkeen maalaus näyttää aivan erilaiselta, kun yksityiskohdat tulevat näkyviin.

Hämmentävää oli myös oppia, että lehtikultaus ei välttämättä kestä vettä. Mikäli kultalehti on kiinnitetty vedellä, se myös lähtee irti sillä. Hankauksen ei tarvitse edes olla kovin voimakas. Kuinka monta taulun- tai peilinkehystä onkaan pilattu “pelkällä vesipesulla”…
Tallinnalaisten kattopaneeleiden tarina oli mielnkiintoinen. Ne olivat olleet samassa talossa parisataa vuotta, kunnes 1900-luvun myllerrysten ohessa ne irroitettiin ja (onneksi) säilöttiin jonnekin. Viron itsenäistyttyä maalauskonservoinnin opettajamme oli mukana restauroimassa Tallinnan vanhan kaupungin rakennuksia. Vanhat kattopaneelit löydettiin, ja ne jopa saatiin takaisin paikoilleen. Kaikki, paitsi kaksi, joille ei yksinkertaisesti löytynyt paikkaa. Opettaja sai ne itselleen kiitokseksi, ja nyt ne toimivat arvokkaana opetusmateriaalina, jolle saa tehdä myös virheitä. Koristemaalaukset ovat hyvin kauniita ja huolella tehtyjä: valkoisella pohjalla tummanpunaisella ja lämpimänkeltaisella tehty boordi. Ongelma on vain se, että liimamaali on muuttunut jauhoiseksi, ja se liukenee aivan kaikkeen. Vesi, asetoni, etanoli… kaikki liuottivat vuosisatoja vanhaa maalausta. Kysyinkin opettajalta, kuinka maalaukset Tallinnassa oli oikein onnistuttu puhdistamaan. Ranskanleivällä! Tai oikeastaan sen sisuksella. Mutta vain tuore, oikea, kovakuorinen ranskanleipä sopii puhdistamiseen. Kovinkaan moni leipomo ei vain enää valmista sitä… Leivän sisuksella tehdyn varovaisen painelupuhdistuksen jälkeen maalaukset käsiteltiin kiinnittävällä aineella.

Mikäli en olisi niin voimakkaasti tekstiiliorientoitunut, olisin valinnut alakseni maalauskonservoinnin.

(Vaihdoin muuten teeman sellaiseksi, että leveämmätkin kuvat mahtuvat.)