Kaikki varmaan tietävät jo tässä vaiheessa, millainen tragedia eilen Kauhajoella tapahtui. Yritän pitää tämän blogin mahdollisimman objektiivisena, vaikka se onkin hankalaa: näen ja koen kaiken kuitenkin omien silmieni kautta. Tässä tilanteessa se taitaa olla mahdotonta. Rakkaat kanssaihmiset ja kanssaopiskelijat, uskokaa paljon nähnyttä ja kokenutta tätiä (hei, olen jo yli 30-vuotias). Mitään sellaista umpikujaa ei ole, ettei sieltä pääsisi pois. Aina, aina, aina löytyy tie ulos. Muualtakin kuin aseen piipun kautta. Esimerkiksi tässä laitoksessa on opintopsykologi ja kaksi oppilaitospappia. Helsingin seudulla vaikuttaa myös Nyyti ry. Palveluja saa (ja pitää) käyttää tarvittaessa.
Henkilökohtaisesti en ole koskaan kyennyt ymmärtämään itsemurhaa. Se vain on jotain…käsittämätöntä. (Vähän niin kuin Salkkareiden jatkuva suosio. Tai mustien aukkojen termodynamiikka.) Olen aina ollut utelias näkemään, miten minun lopulta käy, huolimatta siitä, kuinka pimeältä polku edessä näyttääkään. Vielä käsittämättömämpää on “yrittää viedä mahdollisimman monta mukanaan”, kuten elokuvissa tai sotakirjallisuudessa ylevästi sanotaan. Tämä ei ole peliä. Ihmiset ympärillä eivät ole merkityksettömiä pikselikasoja, vaan lihaa ja verta. Jokaisella on oma historiansa, omat kokemuksensa, omat unelmansa ja ajatuksensa. Kenelläkään ei ole oikeutta tuhota niitä. Kuten usein väärin lainattu ja väärin ymmärretty Alistair Crowley aikoinaan sanoi: “Every man and woman is a star” -jokainen mies ja nainen on tähti.
Olen kanssasi kyllä täysin samaa mieltä. Joku sanoi joskus fiksusti: “Everything will be okay in the end. If it’s not okay, it’s not the end.”