Museologian tunnilla kaksi viikkoa sitten pääsimme keskittymään siihen, mistä tulevaisuudessa päivämme, viikkomme ja hyvässä lykyssä vuotemme tulevat täyttymään. Käsittelimme siis esineiden siirtämistä, pakkaamista, kuljetusta ja palanneiden esineiden purkamista laatikoista.
Ei kuulosta kovinkaan mielenkiintoiselta ainakaan maallikon mielestä. Konservaattorien (ja itse esineitten) kannalta se sitä vastoin on erittäin tärkeää. Yli 90% esineitten vaurioista tapahtuu niitä siirrettäessä tai kuljetettaessa, mikä on täysin loogista. Harvemmin niille tapahtuu mitään silloin, kun ne ovat lasien takana, vitriinien suojassa. (Jos tapahtuu, kyseessä on yleensä force majeure (tulipalo/tulva/hirmumyrsky/sota), ryöstö (mm. Norjan Munch-maalaukset), ennalta-aavistamaton onnettomuus (joku näyttelyssä kiertävä vieras saa sydänkohtauksen ja kaatuu suoraan Ming-vaasia päin) tai ennalta-aavistamaton vandalismi (kuten se idiootti, joka Turun linnassa tänä talvena puhkoi maalauksia). Näitäkin pyritään ehkäisemään museoiden turvallisuutta lisäämällä, mutta haavoittuvaisimmillaan taulut, esineet ja huonekalut ovat silloin, kun niitä käsitellään ja siirrellään fyysisesti, joskus jopa mantereelta toiselle. Aiemmin arvokkaat esineet vaihtoivat maata ja mannerta lähinnä ryöstösaaliina tai myytyinä, mutta nykyään kiertävät näyttelyt ovat yleisin syy, miksi esineitä pitää kuljetella. Kuljetus on aina riski esineen turvallisuudelle, ja siksi turhaa näpelöintiä ja siirtelyä on vältettävä.
Joskus tosin esinettä on liikuteltava, jos se vaikka on lainattu toiseen museoon tai näyttelyyn. Konservaattori astuu tässä heti kuvioon mukaan. Mitään museoesinettä ei saa liikuttaa ilman konservaattorin hyväksyntää. Ei, vaikka kyseessä olisi puukipon puolikas. Museoesineet on numeroitu ja luetteloitu (toivottavasti ainakin), ja hyvällä konservaattorilla on valmis lista niistä esineistä, jotka näyttelyyn lähtevät. Hyvällä konservaattorilla on myös täydellinen kirjallinen suunnitelma alusta alkaen: varasto->pakkaaminen->kuljetus->määränpää->näyttely->esineen palautus. Tämä helpottaa tilannetta myöhemminkin, yleensä kuukausien jälkeen, kun esineet palaavat “kotiin”. Hyvä konservaattori suunnittelee myös kuljetusreitin ja ottaa selville sekä tutkii kaikki tiellä olevat esteet: ovien koon, kynnykset, ovien auki pysymisen. Myös kuljetusauton ovien koko ja niiden aukeaminen on tärkeää ottaa selville hyvissä ajoin ennen kuin siirrettävää esinettä päin edes henkäistään. Ja tietenkin määränpäästä on myös selvitettävä mm. se, mahtuuko tammisia renessanssihuonekaluja tai marmoriveistoksia täynnä oleva rekka ajamaan lastauslaiturille. Siinä ei paljoa naurata, jos kuljetusauto joutuu jäämään kahdenkymmenen metrin päähän. (Varsinkin jos sataa.)
Esineitä ei kuljeteta paljain, usein likaisin ja rasvaisin käsin, vaan aina käytetään hansikkaita. Konservaattorien tyypilliset valkoiset puuvillahansikkaat eivät aina ole kaikkein käytännöllisimmät kovin liukkaiden ja kiiltäväpintaisten esineiden siirtelyyn. Silloin ohuet asentajanhanskat ovat hyvät. Hitsaajanhanskoja, kumihanskoja tai (Luoja nähköön) näppylähanskoja ei käytetä. Piste. (Lisäisin vielä, että esineiden siirtelyyn otettuja hanskoja ei käytetä mihinkään muuhun. Ne kädessä ei rassata autoa, pestä vessaa tai maalata, ja ne myös vaihdetaan uusiin ja puhtaisiin tarvittaessa.) Kenelläkään esineitä siirtävällä ei saa olla vaatteissaan tai asustuksessaan mitään esinettä potentiaalisesti vahingoittavaa. Metallinapit, kellot, vyöt ja avaimet ovat pannassa. Tuo voi vaikuttaa hätävarjelun liioittelulta, mutta joskus takavuosina eräs Eero Järnefeltin taulu meni näyttelyä rakennettaessa puhki, kun sitä nostamaan kumartuneen henkilön rintataskusta putosi ruuvimeisseli kärki edellä…
Hyvä konservaattori on jo etukäteen ottanut ylös matkaan lähtevien esineitten mittasuhteet sekä tehnyt kuntotarkastuksen ja teettänyt näille sopivat kuljetuslaatikot. (Mikäli laatikot ovat puuta, niiden jokainen kulma on vahvistettu.) Joskus konservaattorin ja museomestarin on itse otettava saha ja kirves kauniiseen käteen ja tehtävä sopiva laatikko. Museoiden määrärahat ovat muutenkin pieniä, eivätkä kuljetuslaatikot ole ensimmäisenä sijoituslistalla. Tämän takia myös laatikoiden uudelleenkäytettävyys olisi tärkeää, etenkin jos niitä on mahdollista säilyttää jossakin. Niitä ei siis kannata sulkea naulapyssyllä vaan mieluummin vaikka ruuveilla ja muttereilla. Esineitä ei vain tungeta laatikkoon heilumaan ja hölskymään, vaan laatikkoon laitetaan esimerkiksi Ethafoamista muotoon leikattu ja kaiverrettu toppaus. Olen nähnyt kuvan, jossa 1700-luvun viuhkoille on huolella kaiverrettu Ethafoamiin jokaiselle oma, täydellisen kokoinen kolonsa. (Viuhkat kuljetetaan aina avattuina. Turha aukominen ja sulkeminen haurastuttaa niitä taitekohdista.) Pakkaukseen voi varmuuden vuoksi laittaa tärähdyksiä ja iskuja rekisteröivän anturin. Pakkauksiin liimaillut huomiotarrat, joissa lukee kissan kokoisin kirjaimin “Fragile”, “Tämä puoli ylöspäin” tai “Älä ravista” eivät useinkaan toimi. Jos käytetään tavallista kuljetuspalvelua, asenne on kuulemma valitettavan usein “no ei kukaan huomaa, jos mä vähän potkin tuota laatikkoa enemmän nurkkaan päin”. Sen sijaan laatikot, joissa on tarra, joka kertoo sisällä olevan sensorin tallentavan joka ainoan tärähdyksen ja heiluttelun, saapuvat useimmiten perille huomattavan vähin vaurioin.
Kun esineet on pakattu, on varsinaisen kuljetuksen vuoro. Paras autokuljetus on erityinen taidekuljetus. Silloin saa varmasti ammattimiehet käyttöönsä, ja tietää, että nämä keskittyvät vain ja ainoastaan kyseisiin esineisiin. Jälleen vastaan tulee valitettavasti määrärähojen pienuus ja museoiden taloudesta vastaavien tahojen haluttomuus sijoittaa niitä tällaiseen “yhdentekevään” työhön. Konservaattorien olisikin syytä olla kovana ja huomauttaa mm. siitä, että mikäli kuljetus ei vastaa tiettyjä laatuvaatimuksia saattaa hyvinkin käydä niin, että museolla ei kohta ole näitä arvokkaita ja kiinnostavia esineitä. (Diplomaattisuus ja kansantajuiset sekä hyvät perusteet auttavat yleensä.) Tavallista rahtikuljetusta käytettäessä ei kuljetushenkilöstöllä ole välttämättä käsitystä siitä, kuinka museoesineitä pitää kuljettaa ja miten ne olisi rekkaan pakattava. (Ja voi toki olla myös niin, että konservaattorin ohjeet auton pakkaamisesta ohitetaan humanistihiirulaisen pilkunviilaamisena.) Joskus muinoin, kun erästä näyttelyä varten kuljetettiin isohko määrä maalauksia VR:n kyydillä, kävi niin että joku VR:n trukkikuskeista ajoi trukin piikit suoraan maalauksia täynnä olleesta vanerilaatikosta läpi. Halvempaahan toki “siviilikuljettaminen” on, mutta riskit ovat aina suurempia. Elämä on valintoja, kuten joskus mainoksessa todettiin.
Silloin tällöin kuljetettava lasti on niin arvokas että vakuutuspapereita täytettäessä (matka- yms. vakuutusten sekä muun paperisodan hoito lankeaa yleensä konservaattorille) virkailijan kulmat kohoavat tukanrajaan asti. Näissä tapauksissa eivät pelkät kuskit/kuljettajat riitä, vaan mukaan vaaditaan kuriiri. Ja kuriirin hommaa hoitaa useimmiten (jo pelkästään käytännön syistä) konservaattori. Arvokuljetusten ollessa kyseessä kannattaa varautua siihen, että taukoja on ehkä neljän tunnin välein, eikä lasti jää hetkeksikään yksin. (Viimeksimainittu pätee myös pakkaamis- ja purkamisvaiheisiin.) Aina ei tietenkään esineitä kuljeteta autolla. Opettajamme kertoi eräästä jo valmistuneesta oppilaasta, joka on päässyt seilaamaan muutamaankin otteeseen rahtilaivalla Atlantin yli ja Japaniin. Suurinta vaaraa eivät kuulemma aiheuta alusten hylyt, vaan merellä ajelehtivat rahtikontit. Niitä näkee kuulemma todella usein.
Ajelehtivat kontit, varkaat ja huolettomat kuskit eivät kuitenkaan ole pahinta. Konservaattorin (ja esineitten) vihollinen numero 1 on kiire. Kiire lisää vahinkoriskiä. Hyvä ja ajoissa tehty suunnittelutyö suojaa monelta vahingolta. Ei pidä jättää viime tinkaan sellaista, jonka olisi voinut tehdä (tai edes aloittaa) jo kuukausia aiemmin.
