Maailmassa on noin 2300 kasvilajia, jotka soveltuvat tekstiilikäyttöön joko sellaisenaan tai pienen muokkauksen avulla.
Puuvillasta ovat vanhimmat löydöt: Egyptistä on löydetty puuvillaa, joka on noin 12 000 vuotta vanhaa, Intiasta 5000 vuotta vanhaa. Keskiajalla sitä tuotiin jonkin verran, ja 1300-luvun lopulla sitä alettiin kasvattaa Etelä-Italiassa. Mutta varsinaisen voittokulkunsa puuvilla aloitti 1700-luvulla, kun sitä ruvettiin kasvattamaan mm. Amerikassa orjatyövoimin.
Puuvilla on hyvin hygroskooppinen (eli vettä imevä), se turpoaa ja sen vetolujuus kasvaa märkänä. Puuvilla palaa helposti, ja palamishaju muistuttaa palavaa paperia. Se kestää hyvin alkoholeja, asetoneja ja emäksisiä liuoksia, mutta happoja se ei kestä. (Hapettuminen haurastuttaa kasvikuidut nopeasti.)
Merseroitua puuvillaa saadaan voimakkaan emäksisessä lipeäliemessä.
Ensimmäiset pellavaläydöt ovat niinikään Egyptistä ja niillä on ikää n. 5000 vuotta. Muinaisessa Egyptissä hallittiin pellavankehräys todella hyvin, monet säilyneistä kankaista ovat hyvin hienoja ja ohuita: Metropolitan-museossa on pellavaista käärinliinakangasta, jonka loimilankojen tiheys on yli 80 lankaa sentillä -tähän voi verrata esimerkiksi Ikeassa myytävää pellavaa, jonka loimilankojen tiheys on n. 15 lankaa sentillä. Yleisin sidos pellavalle on aina ollut palttina.
Pellavaa on käytetty Euroopassa mm. maksuvälineenä, valkaisemattomalla pellavakankaalla on maksettu veroja kirkolle.
Öljy- ja kuitupellava ovat kaksi eri lajiketta. Öljypellava on voimakkaasti haarautuva ja sen siemenet ovat isoja, kuitupellava taas on pitkää ja mahdollisimman vähän haaroittuvaa.
Pellava sisältää ligniiniä, joka aiheuttaa mm. paperin happamoitumista. Me käytämme tekstiilien pakkaamiseen erityistä happovapaata silkkipaperia, jota saa vain museotarvikekauppiailta (ja vain isoilla rullilla).
Pellava käyttäytyy kuten puuvillakin palaessaan ja kastuessaan. Se on vielä hygroskooppisempi ja siksi erittäin hyvä pyyhemateriaali.
Vanhimmat villalöydökset ovat n. 8000 vuotta vanhoja ja peräisin eräästä turkkilaisesta haudasta (siis n. 6000 vuotta e.a.a.), joten sekin on hyvin vanha vaatetusmateriaali.
Aikoinaan oltiin hyvin tarkkoja siitä, että kun puhuttiin/kirjoitettiin “villasta”, tarkoitettiin nimenomaan lampaanvillaa (eikä esimerkiksi alpakanvillaa tai kashmirvillaa -ne olivat vain alpakka ja kashmir). Nykyään sillä ei juurikaan ole väliä.
Lampaanvillassa on kolmea eri karvalaatua: peitinvillaa, joka on pitkää ja karheaa, alusvillaa, joka on hienoa ja pehmeää sekä joronvillaa, joka on kehnointa laatua. (Siitä kaiketi juontaa sanonta “joutua joron jäljille”, ts. joutua huonoille teille.)
Villakuitu on samanlaista kuin ihmisen hius: sen pinta on tiheiden keratiinisuomujen peittämää. Näiden villasuomujen avulla pystytään paikantamaan kankaan alkuperä ja lammaslaji -suomut ovat ikään kuin sormenjäljet, ne ovat erilaiset kaikilla lammaslajeilla ja vielä erilaiset elinpaikasta ja ravinnosta riippuen.
Villa kestää happamuutta melko hyvin, mutta emäksistä se ei pidä (esimerkiksi tavalliset saippuat ja pyykkipulverit -käyttäkää aina villalle ja silkille tarkoitettuja pesuaineita!). Miedossa emäsliuoksessa villakuidun suomut aukeavat, ja tätä käytetään hyväksi huovutuksessa. Kuuma vesi + emäksinen mäntysuopa + mekaaninen hankaus = villan suomut aukeavat, ne takertuvat hankauksen voimasta toisiinsa ja jäävät kiinni. Tästä johtuu myös villan kutistuminen, kuidut vain “tiivistävät rivejään”. Huom: huopunutta villaa ei enää saada palautettua alkuperäiseen olomuotoonsa! (Välillä konservoijille tuodaan väärin pestyjä villapaitoja, jotka mahtuvat enää pikkulapsille siinä toivossa, että vaatteesta saataisiin vielä käyttökelpoinen.)
.JPG){kind=link}