Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for syyskuu 2008

Meidän ryhmämme keskittyi siis viime viikolla puhdistamiseen.
Tiistaina oli vuorossa taide, varsinkin maalaukset.

Maalaustaiteessa likaa ovat:
-alkuperäisistä materiaaleista kellastunut vernissa ja korroosio. Näiden kanssa (kuten muutenkin) on aina mietittävä, mitä poistetaan (ja ennen kaikkea, mihin lopetetaan). Konservaattori ei tee ratkaisua yksinään, vaan muitakin on konsultoitava.
-ei-alkuperäisistä materiaaleista pöly, nikotiini, kärpästen jätökset (syövyttävät reikiä lehtikultaan), töhrinnät (kynä, tussi, kuulakärkikynä, spraymaalit…varsinkin ulkoveistokset kärsivät valitettavasti näistä), kittaukset, retusoinnit, päällemaalaukset (iso osa ”korjauksista” voidaan tosiaan myös laskea liaksi), ruoka- ja juomatahrat sekä kosteusvauriot.
Likaa voi olla vaikea erottaa alkuperäisestä pinnasta, mutta sen poistaminen on tärkeä ”konservointitoimenpide” ja samalla myös suojatoimenpide. Lika voi olla hyvin hygroskooppista, kosteutta imevää, mikä voi johtaa homehtumiseen. On myös oltava tarkkana, millä poistaa likaa. Jos lika on öljypohjaista, vesipohjainen liuotin saattaa vain imeytyä ja viedä lian pinnalta mukanaan syvemmälle.

Puhdistettava teos kuluu aina, joten aina on pyrittävä siihen, että kuluminen on minimaalista. Yleensä konservoinnin hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat.
Myös tässä materiaalit on testattava ensin, yksi väri kerrallaan, ja liuoittimien kokeilu on maalauksissa tehtävä johonkin näkymättömään kohtaan, esimerkiksi reunaan. Ei kannata luottaa siihen, mitä museoissa ilmoitetaan materiaalien olevan -niissä ei useinkaan ole ollut mahdollisuutta testata mitään. Omat koetulokset kertovat paremmin, mitä kannattaa käyttää ja mitä ei.

On myös opeteltava perustelemaan, miksi käyttää joitakin aineita ja miksi jättää puhdistamisen tietylle tasolle. Eri maiden konservoijilla on eri perinteet ja eri konservaattoreilla on omat suosikkimateriaalinsa ja -aineensa. Hyvin perustelemalla välttää usein kiistan/skisman/”ootko-sä-tyhmä”-tasoisen riidan.

Varsinkin maalauskonservaattorit käyttävät paljon kemiallisia liuottimia. Lakkaus tai vernissaus ei usein lähde pelkällä vedellä. Taidekonservoinnin opettaja kertoi, että suomalaiset konservoijat ovat käyttäneet kunnollisia suojia vasta noin kymmenen vuoden ajan. ”Jos tekee 20 vuotta maalauskonservointia ilman hengityssuojaimia, niin lasikuitupöly, lyijyvalkoinen ja muut sellaiset aineet saattavat aiheuttaa sen, ettei selviä eläkeikään asti. Tällaisia tapauksia valitettavasti on.”
Tieto rohkaisi meitä suunnattomasti varsinkin kun hengityssuojamme eivät ole vielä tulleet. Tehtävänä kun oli puhdistaa erilaisia maalauksia. Meille oli tuotu kolme öljyvärimaalausta (kaksi tulipalossa ollutta ja yksi nikotiinin kellastama), pari kokeilualustaa joissa oli erilaisia kultauksia ja hopeointeja sekä erikoisuutena Tallinnasta saatu 1700-luvun kattopaneeli, jossa oli liimamaalilla tehtyjä koristemaalauksia. (Kyllä, ne maalauksetkin olivat 1700-luvulta.)
Jakaannuimme kolmen hengen ryhmiin. Minun ryhmäni aloitti 20 vuotta tupakansavussa olleesta suurikokoisesta suomalaisesta maisemamaalauksesta. Tämä oli myös asiakastyö -asiakas oli toki tietoinen siitä, että opiskelijat pääsivät kokeilemaan puhdistamista hänen maalauksellaan, opettajan johdolla, tietysti. (Opettaja kertoi puhdistavansa maalauksen loppuun itse, mutta kyseessä oli hyvää harjoittelua. Tupakan tahrima taide on melko yleistä.) Käärimme itse pumpulipuikkomme (bambuinen grillitikku on paras varsi, monikäyttöinen, pitkä, kestävä ja joustava) ja kastoimme ne asetoniin, deionisoituun veteen, trinatriumsitraattiin. Varovasti aloimme rullata niitä vernissausta vasten.

Nyrkkisääntönä on seurata koko ajan, miltä pumpuli näyttää. Jos vaikuttaa vähänkin siltä, että lakan lisäksi maalauksesta lähtee itse väriä, on sen kohdan puhdistaminen lopetettava. (Mikäli käyttää jotain kemikaalia, on puhdistettu kohta pyyhittävä deionisoidulla vedellä tai muulla neutralisoijalla ei-toivotun kemiallisen reaktion pysäyttämiseksi.) Pumpuli on myös vaihdettava heti, kun se on likainen (tahtoo sanoa noin kahden sekunnin jälkeen). Liuottimissa käytetyt pumpulit säilötään kannelliseen astiaan -niistä haihtuu melkoisesti kaikkea ikävää- ja astia laitetaan vetokaappiin, jotta haihtuvat aineet katoavat ilmanvaihdon mukana mahdollisimman turvallisesti. Vartta voi käyttää uudestaan ja uudestaan niin pitkään kuin se ei murru. (Olen jo melko näppärä pumpulipuikkojen käärimisessä.)
Tuottaa melkoista tyydytystä, kun hitaasti mutta varmasti likaisenkellertävän pinnan alta alkaa paljastua kirkkaansininen taivas. Sentti sentiltä puhdistus etenee ja tuo näkyviin maalauksen sellaisena kuin se on tarkoituskin nähdä. Kellastunut lakka tuhoaa usein maalauksesta kolmiulotteisuusvaikutelman. Joskus lakan poiston jälkeen maalaus näyttää aivan erilaiselta, kun yksityiskohdat tulevat näkyviin.

Hämmentävää oli myös oppia, että lehtikultaus ei välttämättä kestä vettä. Mikäli kultalehti on kiinnitetty vedellä, se myös lähtee irti sillä. Hankauksen ei tarvitse edes olla kovin voimakas. Kuinka monta taulun- tai peilinkehystä onkaan pilattu ”pelkällä vesipesulla”…
Tallinnalaisten kattopaneeleiden tarina oli mielnkiintoinen. Ne olivat olleet samassa talossa parisataa vuotta, kunnes 1900-luvun myllerrysten ohessa ne irroitettiin ja (onneksi) säilöttiin jonnekin. Viron itsenäistyttyä maalauskonservoinnin opettajamme oli mukana restauroimassa Tallinnan vanhan kaupungin rakennuksia. Vanhat kattopaneelit löydettiin, ja ne jopa saatiin takaisin paikoilleen. Kaikki, paitsi kaksi, joille ei yksinkertaisesti löytynyt paikkaa. Opettaja sai ne itselleen kiitokseksi, ja nyt ne toimivat arvokkaana opetusmateriaalina, jolle saa tehdä myös virheitä. Koristemaalaukset ovat hyvin kauniita ja huolella tehtyjä: valkoisella pohjalla tummanpunaisella ja lämpimänkeltaisella tehty boordi. Ongelma on vain se, että liimamaali on muuttunut jauhoiseksi, ja se liukenee aivan kaikkeen. Vesi, asetoni, etanoli… kaikki liuottivat vuosisatoja vanhaa maalausta. Kysyinkin opettajalta, kuinka maalaukset Tallinnassa oli oikein onnistuttu puhdistamaan. Ranskanleivällä! Tai oikeastaan sen sisuksella. Mutta vain tuore, oikea, kovakuorinen ranskanleipä sopii puhdistamiseen. Kovinkaan moni leipomo ei vain enää valmista sitä… Leivän sisuksella tehdyn varovaisen painelupuhdistuksen jälkeen maalaukset käsiteltiin kiinnittävällä aineella.

Mikäli en olisi niin voimakkaasti tekstiiliorientoitunut, olisin valinnut alakseni maalauskonservoinnin.

(Vaihdoin muuten teeman sellaiseksi, että leveämmätkin kuvat mahtuvat.)

Mainokset

Read Full Post »

Välimerkintä

Kaikki varmaan tietävät jo tässä vaiheessa, millainen tragedia eilen Kauhajoella tapahtui. Yritän pitää tämän blogin mahdollisimman objektiivisena, vaikka se onkin hankalaa: näen ja koen kaiken kuitenkin omien silmieni kautta. Tässä tilanteessa se taitaa olla mahdotonta. Rakkaat kanssaihmiset ja kanssaopiskelijat, uskokaa paljon nähnyttä ja kokenutta tätiä (hei, olen jo yli 30-vuotias). Mitään sellaista umpikujaa ei ole, ettei sieltä pääsisi pois. Aina, aina, aina löytyy tie ulos. Muualtakin kuin aseen piipun kautta. Esimerkiksi tässä laitoksessa on opintopsykologi ja kaksi oppilaitospappia. Helsingin seudulla vaikuttaa myös Nyyti ry. Palveluja saa (ja pitää) käyttää tarvittaessa. 

Henkilökohtaisesti en ole koskaan kyennyt ymmärtämään itsemurhaa. Se vain on jotain…käsittämätöntä. (Vähän niin kuin Salkkareiden jatkuva suosio. Tai mustien aukkojen termodynamiikka.) Olen aina ollut utelias näkemään, miten minun lopulta käy, huolimatta siitä, kuinka pimeältä polku edessä näyttääkään. Vielä käsittämättömämpää on ”yrittää viedä mahdollisimman monta mukanaan”, kuten elokuvissa tai sotakirjallisuudessa ylevästi sanotaan. Tämä ei ole peliä. Ihmiset ympärillä eivät ole merkityksettömiä pikselikasoja, vaan lihaa ja verta. Jokaisella on oma historiansa, omat kokemuksensa, omat unelmansa ja ajatuksensa. Kenelläkään ei ole oikeutta tuhota niitä. Kuten usein väärin lainattu ja väärin ymmärretty Alistair Crowley aikoinaan sanoi: ”Every man and woman is a star” -jokainen mies ja nainen on tähti.

Read Full Post »

Ensimmäinen harjoitustyö

Viikon teema on puhdistus, ja aloitimme sopivasti tekstiileillä ja niiden puhdistamisella.
Puhdistaminen on lian poistamista, ja likahan on tunnetusti väärässä paikassa olevaa ainetta. Meille likaa on kolmea eri tyyppiä: 1) vieras lika, mikä ei kuulu tekstiiliin (esim. ruokatahrat), 2) vieraat materiaalit, jotka haurastuttavat tekstiiliä (öljy) ja 3) tekstiilissä itsessään syntyvät yhdisteet, jotka haurastuttavat ajan mittaan (selluloosakuidut, kuten puuvilla, kuuluvat tähän riskiryhmään).
Jollain lialla ei ole suurta vaikutusta, mutta jotkin happamoittavat ja haurastuttavat tekstiilin.

Vastoin yleistä käsitystä näppärin tapa puhdistaa esimerkiksi isomummon perintöryijy ei ole tunkea sitä pesukoneeseen. Puhdistus on muutakin kuin pesemistä -itse asiassa pesua pyritään välttämään mikäli mahdollista. Tekstiili on hyvin hauras materiaali: se voi kutistua, värit voivat levitä, pintakäsittelyt voivat tuhoutua (juhlakankaana käytetty, kevyesti pinnalta vahattu sintsi on hyvä esimerkki)… Kuitenkin jotain on tehtävä: puhdas tekstiili on aina miellyttävämpi katsoa (ja käyttää), lika sisältää usein teräviä hiukkasia, jotka kuluttavat mekaanisesti reikiä, se saattaa houkutella tuhohyönteisiä ja ehkä jopa peittää yksityiskohtia esineestä.

Kaikkea likaa tosin ei haluta poistaa. On olemassa termi ”historiallinen lika”, niin naurettavalta kuin se saattaa asiaan vihkiytymättömästä kuulostaakin. Siihen kategoriaan kuuluvat tekstiilit (yleensä vaatteet), joissa on tiettyjen henkilöiden verentahrimia vaatteita, hautavaatteet, joissa on ruumiin hajoamisesta jääneet jäljet ja arkeologisissa tekstiileissä maan ja mullan jäänteet.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat niin Trafalgarin taistelussa kuolleen lordi Nelsonin veriset vaatteet (Greenwichin Maritime Museumissa) kuin Eugen Schaumanin paita. (Mikäli ette tiedä, mistä tuossa viimeisessä on kyse, niin hävetkää lukekaa Suomen historiaa. *alkuperäinen ajatus korjattu rakentavammalla ehdotuksella*)

Ruumiin hajoamisesta tulleet tahrat kertovat puolestaan siitä, miten ja millaiseen asentoon henkilö on haudattu (ja mihin), maa ja multa puolestaan auttavat hautapaikan jäljittämisessä.

Kuinka sitten puhdistus tapahtuu, jos vesipesu on -ainakin aluksi- kielletty?
Ensin suoritetaan pintapuhdistus. Se on kuivapuhdistusta, jossa poistetaan hiekka, pöly ja pienet partikkelit, jotka märkäpuhdistuksessa saattaisivat upota syvemmälle. Kuivapuhdistus tehdään AINA ennen märkäpuhdistusta! Siinä käytetään imuria -joko pikkusuulakkeella varustettua normaali-imuria tai noin kenkälaatikon kokoista, kannettavaa museoimuria- sekä pehmeitä, vuohenkarvaisia pensseleitä. Kuivapuhdistuksesta ei saa luistaa, koska tekstiiliin saattaa jäädä jotain huomaamatonta, joka märkäpuhdistuksessa saattaa liueta pesuveteen (keikauttaen ehkä pH-arvon vinksalleen) ja aiheuttaa odottamattomia ikävyyksiä.
Vaikka moni meistä onkin ehkä tehokas mattojenpuistelija, on historiallisten tekstiilien ravistelu EHDOTTOMASTI KIELLETTY. Muutenkin hauraat loimilangat voivat katketa ja vanhojen räsymattojen hapsut mennä poikki. Ei väkivaltaa!
Tuuletus sopii hyvin etenkin villavaatteille, villakuidun suomut aukeavat kosteassa ilmassa ja villa ”huoltaa itsensä”, tällöinkin on oltava tarkkana siitä, ettei esinettä jätä aurinkoon tuulettumaan. Villa kellastuu helposti.

(Pakko jatkaa huomenna, nyt on mentävä nukkumaan. Huomenna on vuorossa maalausten puhdistusta.)

(Muoks: Jatkettu vasta 23. 9. -ja kello on naurettavaa vaille älytön…)

Kun kuivapuhdistus on suoritettu, voidaan suorittaa, esineestä riippuen joko liuotinpuhdistus (kansanomaisesti kuivapesu) tai märkäpuhdistus eli vesipesu. Vesipesukin toki lasketaan liuotinpuhdistukseksi, vesi kun on yksi tehokkaimpia liuottimia -sitä vain ei tule useinkaan ajatelleeksi. Ennen märkäpuhdistusta joka ainoa väri -kirjontalankojen, kudottujen raitojen, maalattujen tai painettujen koristekuvioiden- testataan liukeamisen, valumisen ja leviämisen varalta. Jos painokuviossa on kahta eri väriä ja lisäksi kankaan pohjaväri, näistä jokainen testataan. Jos kuviossa on neljä, viisi tai viisikymmentä eri väriä/sävyä, jokainen testataan erikseen. Piste. Mm. punaiset värit sekä eräs tietty sinivihreä sävy lähtevät herkästi leviämään. Testiliuoksia pitää olla vähintään neljä erilaista: vesi, vesi ja pesuaine, 2 % etikka ja 2 % ammoniakki. Myös viides, deionisoitu eli puhdistettu vesi olisi hyvä kokeilla, mikäli mahdollista. (Pesuaineista tällä hetkellä suositaan muuten Minirisk-tiskiainetta. Hajuton, mauton, ihoystävällinen eli sopii herkillekin materiaaleille, mutta tehokas. Maksamaton mainos päättyy tähän.) Värinpitävyyttä ei periaatteessa tarvitse testata, mikäli on sataprosenttisen varma siitä, että tekstiili on pesty aiemminkin vedellä.                                        

Muistutus sekä lukijoille että itselle: Deionisoitu (de-ionisoitu, on jo kääntynyt meistä muutaman suussa ”demonisoiduksi”) vesi ei sovellu juotavaksi, siitä kun on poistettu kaikki epäpuhtaudet, joihin lukeutuvat myös kaikki kivennäisaineet ja mineraalit. Meidän elimistömme ei yksinkertaisesti siedä täysin puhdasta ainetta. Joten kahvi- ja teevettä ei voida ottaa luokkien hanoista.

Mutta sitten itse asiaan. Meidät jaettiin pienryhmiin, joista jokainen sai pestäväksi yhden ruotsinkielisen kansallispukuyhdistyksen paidan. Paidat olivat 1920-30 -luvuilta, eivät museotekstiilejä vaan edelleenkin käytössä, mutta niitäkin konservaattorit hoitavat. Niiden ja museotekstiilien kohtelussa ei saa olla mitään eroa: vanha tekstiili on aina vanha tekstiili.

Valitsemamme yksilö oli miesten ommelpitsillä ja ostobrodyyrillä sekä pienenpienillä ommelluilla rypytyksillä koristettu puuvillapaita. (Jäin hetkeksi ihailemaan hihansuiden ja hartioiden tiheitä vekkauksia, niiden syvyys oli maksimissaan kaksi milliä. Siinä on riittänyt työtä. Niin, ja hämäännyin vanhasta tiiviistä ja ohuesta kunnon puuvillasta sen verran, että erehdyin luulemaan sitä pellavaksi.) Värinäytteitä ei tarvinnut tällä kertaa punaisista koristelangoista ottaa, paidat on pesty monta kertaa ja tullaan varmasti vielä pesemäänkin. Mutta pääsimme ensi kertaa täyttämään virallista dokumentointilomaketta tekemisistämme.

Ensin otimme paidasta pH-arvon. Vanhetessaan selluloosakuidut (puuvilla, pellava, viskoosi) hapettuvat ja happamoituvat ja rupeavat hajoamaan ihan itsestään. (Hapantumisesta eli kirjaimellisesti hapoksi muuttumisesta johtuu mm. puuvillan kellastuminen.) Konservoinnin tehtävänä on stabilisoida tekstiili, eli yrittää saada siitä mahdollisimman pH-neutraali, jotta hapettuminen keskeytyy tai ainakin hidastuu. pH-arvo otettiin litmuspaperilla: paidan reunaa kostutettiin läpimäräksi ja paperi painettiin siihen reippaaksi minuutiksi. Meillä oli onnea. pH oli 7. Tämän jälkeen valmistimme pesuliuoksen altaaseen. Tekstiilin on mahduttava pesualtaaseen suoraksi (tai mahdollisimman suoraksi). Käyttämämme suhde oli 1 ml Minirisk-tiskiainetta ja 999 ml vettä. Vesi saa olla maksimissaan 30-asteista, kuumempi voi vaurioittaa materiaaleja. Mitä viileämpi, sen parempi. (Pesuaineen on toki liuettava.) Vettä lasketaan altaaseen vain noin 2-3 cm:n syvyydeltä (vesi on raskas elementti ja saattaa oikeasti vaurioittaa hauraampia materiaaleja) ja pohjalle laitetaan Melinex-kalvo -pestävä esine EI KOSKAAN ole suoraan altaan pohjalla! Pesuliuoksen pH mitataan ennen kuin tekstiili laitetaan sinne.

Laskimme paidan varovasti pesuliuokseen kalvon päälle ja oikaisimme hihat suoriksi sivuille. Tekstiili painellaan ensin varovasti kokonaan pinnan alle ja annetaan liota 15 minuuttia. (Tässä vaiheessa on hyvä pitää kahvi-, vessa- tai tupakkatauko!) Kun n. 15 minuuttia on kulunut, alkaa varsinainen pesu. Käytimme aitoja pesusieniä. Niillä ei hangattu vaatetta, vaan sieni painettiin tasaisesti sitä vasten ja käsillä ”pumpattiin” pesunestettä sienen ja kankaan läpi. Sitten sieni nostettiin ja siirrettiin seuraavaan kohtaan. (Veden pinta peittyi hyvin nopeasti vaahdosta.) Tätä on hyvä tehdä hitaasti ja järjestelmällisesti, koska kaikki kohdat on käytävä läpi.

Sitten vettä otetaan pieneen dekkalasiin ja katsotaan, miltä se näyttää. Jos vesi on hyvin likaista, se vaihdetaan. Meillä näyte oli kirkas, ja pH-mittauskaan ei näyttänyt suurta muutosta, joten otimme toisen Melinex-kalvon, laitoimme sen paidan päälle ja käänsimme sen varovasti kalvojen avulla. Siinä onkin harjoittelemista: kalvot ovat jo itsessään liukkaita, vaate on saippuainen, hiha yrittää karata toiselta sivulta ja helma toiselta… Lisäksi kääntäminen on suoritettava niin paljon vedessä kuin mahdollista. Se tukee esinettä. (Siksi kääntämisessä on aina käytettävä kalvoja tai verkkoa tukena, tekstiili saattaa revetä jos yrittää pelkällä käsipelillä.)

Pesimme vaatteen myös selkäpuolelta samalla metodilla, otimme jälleen kerran kirkkausnäytteen (ei pahempaa samentumista tai värjäytymistä, yksi pesu siis riitti) ja pH-näytteen (ei vieläkään merkittävää muutosta, joten vaate on todennäköisesti jo suhteellisen stabiili).

Laskimme pesuveden pois (altaan saa kallistettua homman helpottamiseksi) ja huuhtelimme allasta pienillä käsisuihkuilla (melkoinen temppu kun samalla oli varottava edelleen altaassa olevaa paitaa) ja lopulta saimmekin lähes kaiken saippuan pois. Täytimme allasta taas pari senttiä n. 25-asteisella vedellä ja aloimme huuhdella paitaa käsillä painellen (ei hankausta tässäkään!). Koska allas oli varsin laakea (laskimme, että jouduimme valuttamaan sinne n. 80 litraa kerrallaan), huuhteluvettä oli melkoisesti, joten päättelimme, että kaksi huuhtelukertaa ehkä riittää (normaalisti, jos tekstiilin ja altaan mittasuhteet ovat lähempänä toisiaa, huuhteluita on 4-5). Huuhteluiden välissä pH mitattiin taas ja vielä kerran viimeisen huuhtelun jälkeen. Viimeisestä huuhteluvedestä yksi meistä otti pieneen, puhtaaseen dekkalasiin jonkin verran nestettä, sulki suuaukon tiiviisti toisella kämmenellään ja ravisti voimakkaasti. Näin katsotaan, onko huuhteluvedessä vielä saippuaa eli vaahtoaako se. (Veden ilmakuplat häviävät hyvin pikaisesti.)

Totesimme näytteen olevan puhdas, joten laskimme huuhteluveden pois ja kuivasimme alustavasti paidan käyttäen huolella pestyjä, kuivaksi väännettyjä pesusieniä veden imeyttämiseen molemmilta puolilta. Otimme vielä kosteasta paidasta uuden pH-arvon, joka oli hieman vähemmän hapan kuin ensimmäinen. (Stabilisaatiota oli siis tapahtunut, ja olimme varmasti saaneet pintalikaa pois, olipa se kuinka pientä tahansa.) Varsinaisen kuivatuksen täytyy olla nopeaa, koska varsinkin selluloosakuiduissa kosteus, happamuus ja lika (pesemättömissä, kosteissa tekstiileissä) vetäytyvät kohti reunoja ja saumoja aiheuttaen näiden ennenaikaisen haurastumisen. Poistimme viimeisenkin kalvon ja täytimme paitaa (josta oli kaikki valuva vesi saatu imeytettyä pois) ohuella tylliharsolla niin, että rinta- ja selkäosien väliin jäi noin kymmenen sentin rako. Tämän jälkeen laitoimme paidan viereen oskilloivan tuulettimen tehostamaan kuivatusta.

Täytimme dokumentaatiolomakkeeseemme nimet ja päivämäärät ja se oli siinä. (Merkittävät muutokset esim. pikkuliassa näkee parhaiten sitten, kun paita on kokonaan kuiva.) Kuviahan emme olleet ottaneet, vaikka ne ”oikeaan” dokumentointiin kuuluvatkin.

Read Full Post »

Maailmassa on noin 2300 kasvilajia, jotka soveltuvat tekstiilikäyttöön joko sellaisenaan tai pienen muokkauksen avulla.
Puuvillasta ovat vanhimmat löydöt: Egyptistä on löydetty puuvillaa, joka on noin 12 000 vuotta vanhaa, Intiasta 5000 vuotta vanhaa. Keskiajalla sitä tuotiin jonkin verran, ja 1300-luvun lopulla sitä alettiin kasvattaa Etelä-Italiassa. Mutta varsinaisen voittokulkunsa puuvilla aloitti 1700-luvulla, kun sitä ruvettiin kasvattamaan mm. Amerikassa orjatyövoimin.
Puuvilla on hyvin hygroskooppinen (eli vettä imevä), se turpoaa ja sen vetolujuus kasvaa märkänä. Puuvilla palaa helposti, ja palamishaju muistuttaa palavaa paperia. Se kestää hyvin alkoholeja, asetoneja ja emäksisiä liuoksia, mutta happoja se ei kestä. (Hapettuminen haurastuttaa kasvikuidut nopeasti.)
Merseroitua puuvillaa saadaan voimakkaan emäksisessä lipeäliemessä.

Ensimmäiset pellavaläydöt ovat niinikään Egyptistä ja niillä on ikää n. 5000 vuotta. Muinaisessa Egyptissä hallittiin pellavankehräys todella hyvin, monet säilyneistä kankaista ovat hyvin hienoja ja ohuita: Metropolitan-museossa on pellavaista käärinliinakangasta, jonka loimilankojen tiheys on yli 80 lankaa sentillä -tähän voi verrata esimerkiksi Ikeassa myytävää pellavaa, jonka loimilankojen tiheys on n. 15 lankaa sentillä. Yleisin sidos pellavalle on aina ollut palttina.
Pellavaa on käytetty Euroopassa mm. maksuvälineenä, valkaisemattomalla pellavakankaalla on maksettu veroja kirkolle.
Öljy- ja kuitupellava ovat kaksi eri lajiketta. Öljypellava on voimakkaasti haarautuva ja sen siemenet ovat isoja, kuitupellava taas on pitkää ja mahdollisimman vähän haaroittuvaa.
Pellava sisältää ligniiniä, joka aiheuttaa mm. paperin happamoitumista. Me käytämme tekstiilien pakkaamiseen erityistä happovapaata silkkipaperia, jota saa vain museotarvikekauppiailta (ja vain isoilla rullilla).
Pellava käyttäytyy kuten puuvillakin palaessaan ja kastuessaan. Se on vielä hygroskooppisempi ja siksi erittäin hyvä pyyhemateriaali.

Vanhimmat villalöydökset ovat n. 8000 vuotta vanhoja ja peräisin eräästä turkkilaisesta haudasta (siis n. 6000 vuotta e.a.a.), joten sekin on hyvin vanha vaatetusmateriaali.
Aikoinaan oltiin hyvin tarkkoja siitä, että kun puhuttiin/kirjoitettiin ”villasta”, tarkoitettiin nimenomaan lampaanvillaa (eikä esimerkiksi alpakanvillaa tai kashmirvillaa -ne olivat vain alpakka ja kashmir). Nykyään sillä ei juurikaan ole väliä.
Lampaanvillassa on kolmea eri karvalaatua: peitinvillaa, joka on pitkää ja karheaa, alusvillaa, joka on hienoa ja pehmeää sekä joronvillaa, joka on kehnointa laatua. (Siitä kaiketi juontaa sanonta ”joutua joron jäljille”, ts. joutua huonoille teille.)
Villakuitu on samanlaista kuin ihmisen hius: sen pinta on tiheiden keratiinisuomujen peittämää. Näiden villasuomujen avulla pystytään paikantamaan kankaan alkuperä ja lammaslaji -suomut ovat ikään kuin sormenjäljet, ne ovat erilaiset kaikilla lammaslajeilla ja vielä erilaiset elinpaikasta ja ravinnosta riippuen.

Villa kestää happamuutta melko hyvin, mutta emäksistä se ei pidä (esimerkiksi tavalliset saippuat ja pyykkipulverit -käyttäkää aina villalle ja silkille tarkoitettuja pesuaineita!). Miedossa emäsliuoksessa villakuidun suomut aukeavat, ja tätä käytetään hyväksi huovutuksessa. Kuuma vesi + emäksinen mäntysuopa + mekaaninen hankaus = villan suomut aukeavat, ne takertuvat hankauksen voimasta toisiinsa ja jäävät kiinni. Tästä johtuu myös villan kutistuminen, kuidut vain ”tiivistävät rivejään”. Huom: huopunutta villaa ei enää saada palautettua alkuperäiseen olomuotoonsa! (Välillä konservoijille tuodaan väärin pestyjä villapaitoja, jotka mahtuvat enää pikkulapsille siinä toivossa, että vaatteesta saataisiin vielä käyttökelpoinen.)

Read Full Post »

Materiaalien maailmaa

(Eli kertauskurssi artesaanikutojalle.)
Tänään siis vuoron otti oma tekstiilikonservoinnin opettajamme, joka ei puhunut pigmenteistä (tekstiileissä ne kuuluvat vain värjäykseen), vaan veti meille materiaali- ja sidosoppipäivän. Voin sanoa suoraan, että tylsistyin tehokkaasti: tätä samaa olin tahkonnut jo kolme vuotta. Toisille tämä oli tietysti tärkeää, muuta tekstiilikonservointikurssia kun ei tule toisille linjoille.
Koska nyt kuitenkin haluan kertoa opinnoista mahdollisimman kattavasti, tässä tulee tekstiilitietoutta…

Tekstiilikuidut jaetaan kahteen ryhmään: 1) luonnonkuidut ja 2) tekokuidut (huom: ”keinokuitu” on Ruma Ja Väärä Ilmaisu (TM) ).
Luonnonkuidut ovat sitä, mitä lupaavatkin, kuituja, jotka löytyvät luonnosta -jos nyt eivät ihan sellaisinaan, niin ainakin vain vähän jatkokäsittelyä kaipaavina. Ne jaetaan puolestaan kolmeen ryhmään: kasvikuidut, eläinkuidut ja mineraalikuidut. Kasvikuitujakin on eri laatuja: siemenhöytyvät (puuvilla ja pelastusliivien täytteenä käytetty kelluva kapokki), runkokuidut (pellava, hamppu, juutti, rami, nokkonen), lehtikuidut (sisal, manilla) ja hedelmäkuidut (kookos). Eläinkuituja on kahta laatua: sarveisaine (lampaanvilla, alpakanvilla, angora, mohair, kashmir, kamelinkarva, laamanvilla… OK, siis kaikki nöftä mikä elukoiden nahasta vain saadaan irti) ja rauhaserite (silkki -mutta myös erään hämähäkkilajin seittiä tutkitaan). Mineraalikuituja on yksi, pahamaineinen asbesti. Siitä on pakko kertoa hiukan… Eli asbesti on kuitumaisten silikaattimineraalien, useimmiten krysotiilin, mutta myös amosiitin nimitys.

Se on kevyttä, tulenkestävää ja kuitumaisen rakenteensa takia helposti muokattavaa, joten sitä on käytetty mm. kivikautisten astioiden materiaalina, palomiesten vaatteina ja talojen eristeinä. Asbesti sinänsä ei ole myrkyllistä tai ongelmallista, kun se on sidottuna materiaaliin. Ongelmat alkavat, kun sitä vaikkapa sahataan ja syntyy pölyä. Asbestipöly on tarpeeksi kevyttä pölistäkseen, mutta kuitenkin raskaampaa kuin ilma, joten jos sitä hengittää, se jää keuhkojen pohjalle eikä enää tule pois. Kehoon joutuessaan asbestikuidut aiheuttavat jatkuvaa ärsytystä solutasolla, ja mm. syöpäriski kasvaa moninkertaiseksi.

Mutta se asbestista. Sitten tekokuituihin, jotka ovat ihmisen tavalla tai toisella valmistamia. Ne jaetaan kolmeen ryhmään: muuntokuidut, synteettiset kuidut ja epäorgaaniset kuidut. Epäorgaanisia kuituja ovat lasi (kyllä, lasikuitua ilmeisesti käytetään jossain kankaissa), metalli (jälleen kerran comebackin tehnyt lurex) ja kumi (tästä ei kaiketi tarvitse sanoa mitään).

Muuntokuidut ovat orgaanisia kuituja, ja niitä valmistetaan kasveista saatavasta raaka-aineesta. Ryhmiä on kolme: selluloosa, selluloosa-asetaatti ja proteiinikuidut. Selluloosa on ihan vain puuselluloosaa, sitä mitä metsäteollisuudessa keitetään. Yleensä kuusta tai koivua. Viskoosi, modaali, kupro (cupro) ja lyocel ovat selluloosaa. Selluloosa-asetaatteihin kuuluvat asetaatti ja triasetaatti, joissa on selluloosaa ja puuvillan siementen nukkaa (muistaakseni). (Vanhoissa filmeissä käytetty selluloidi on myös selluloosa-asetaattia.) Proteiinikuituihin kuuluu kaseiini (maidon juustoaine), josta on tehty lähinnä nappeja.

Synteettiset kuidut (6 ryhmää) sitten ovat nimenomaan niitä ”muovikankaita”: polyamidit, akryylit (alaryhmä modakryylit), polyesterit, kloorikuidut, polypropeenit ja elastaanit. (Ugh. Varsinkin akryyli on minun mielestäni aivan hirveää.) Nämä valmistetaan laboratorioissa erilaisista kemikaaleista. Nylon, Perlon, Dralon, Tactel, Trevira, Lycra… Rekisteröityjä kauppanimiä on loputon määrä ja lisää tulee jatkuvasti. Nykyään koetetaan jo valmistaa (ja valmistetaankin) nanoteknisiä kankaita, joissa on vaikka mitä jo molekyylitasolla: hajustetta, hajunsyöjää, värinvaihto-ominaisuutta… Tulevaisuudessa konservoijilla tulee olemaan haasteita: kuinka pystyä säilyttämään jonkin erikoiskuidun ominaisuudet? Miten saa ruusuntuoksun takaisin viisikymmentä vuotta vanhaan naisten paitaan, kun menetelmä, jolla se on alkuun siihen saatu, on vaatinut kolmelta kemistiltä ja kahdelta raketti-insinööriltä kymmenen vuoden työn..? Meidän on vain seurattava, mitä tapahtuu ja mitä keksitään, jotta saisimme jo nyt edes pieniä viittauksia siihen, kuinka modernin ajan ihmeitä olisi säilytettävä, olivatpa ne millaista kulutustavaraa tahansa.

(Taidan jatkaa huomenna, olen vielä hiukan väsynyt eilisen reissun takia.)

Read Full Post »

Turuus.

Tänään oli virallinen ”tutustutaan toisiimme”-päivä. Eli koko konservointiosasto pakkautui bussiin ja suuntasi kohti Turkua. Tunnelma bussissa oli lämmin, lopulta niinkin lämmin, että uneliaisuus alkoi voittaa. Autossa istuminen kuitenkin kannatti: ensimmäinen etappimme, Louhisaaren kartano Askaisissa, oli todellakin kaiken kuumuuden ja ahtauden väärti. (Totta kai unohdin kameran kotiin, joten jouduin kaivamaan kuvia netin uumenista…)

Louhisaaren rakennutti 1600-luvulla Herman Fleming, Flemingin suvun hallussa linna oli vuoteen 1791, jolloin everstiluutnantti von Knorring osti sen, myydäkseen sen 1795 Carl Eric Mannerheimille. Mannerheim-suvun hallussa linna oli vuoteen 1903 (marsalkka Mannerheim syntyi siellä), sitten Hannuksen suku omisti sen ja lopulta, 1961, Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunta lunasti Louhisaaren linnan sekä 7,5 ha suuruisen puistoalueen lehtikujineen ja lahjoitti ne Suomen valtiolle. Nyt linna toimii siis museona.
Sisustus on aivan mieletön, huoneet on entistetty eri aikakausiin sopiviksi ja vanhat seinä- ja kattomaalaukset on otettu esiin. Ihailin pitkään flammukuvioisia barokkikankaita. Uskomattoman modernin oloisia.

”Isännän makuuhuoneessa” oli myös upeat gobeliinivuodeverhot barokkiajalta (ainoat Suomessa säilyneet).

Aion käydä tuolla myöhemminkin(kameran kanssa, ilman salamaa saa ottaa kuvia), ja suosittelen kyseistä kartanolinnaa lämpimästi kaikille.

Sitten ajoimme itse Turkuun. Osa porukasta meni käymään Linnassa, minä suuntasin Tuomiokirkkoon, jossa en ole aiemmin käynyt. Häpeä tunnustaa…

Parhaita sisäkuvia katedraalin maalauksista on
Käspaikan
sivuilla.

Toivon, että joskus saan itseni puhuttua katsomaan Kaarina Maununtyttären sarkofagia lähempää…

Read Full Post »

Kipsissä

Tänään oli vuorossa esinekonservoinnin opettaja, emmekä käyneetkään läpi uusia pigmenttejä tai sideaineita, vaan materiaaleja ja niiden suojausta. Ensin puhuttiin jalometalleista ja niiden tunnistamisesta (pääasiassa leimat -Suomessa kullan ja hopean leimaaminen on alkanut jo 1400-luvulla) ja sitten hieman epäjalommistakin. Alpakka eli ”uushopea” ei ole varsinaista hopeaa nähnytkään, lähimmäs se pääsee alpakasta valmistettujen lusikoiden hopeoinnissa -kupari-nikkeli-sinkkiseos kun maistuu varsin pahalta. Kultaduplee ei myöskään ole kultaa, vaan sillä pinnoitettua epäjaloa metallia (tästäkin huolimatta joskus näkee ”aitoja kultadupleeketjuja” myytävän täyskullan hinnalla). Pronssi (kuparia ja tinaa tai lyijyä) on kalliimpaa kuin messinki (kuparia ja sinkkiä), koska tina on kalliimpaa kuin sinkki. Konservoitaessa on sinänsä sama, kumpaa metallia esine on, mutta asiakkaille sillä saattaa olla väliä: pronssia kun arvostetaan usein enemmän. (Omasta mielestäni se on sinänsä outoa, koska messingistä tehdään myös todella kauniita esineitä. Mutta makuasioista ei sovi kiistellä.)

Sitten puhuttiin jonkin verran puhdistamisesta. Hopea tummuu ajan myötä aina, melko lailla riippumatta siitä, kuinka paljon sitä käytetään tai säilytetään. Sitä pitää kiillottaa silloin tällöin -ja kiillottaminen on aina esineelle kuluttavaa. Museoissa hopeaesineet (varsinkin aarrelöydöt kymmenine pienine kolikoineen) pyritäänkin tummumisen ehkäisemiseksi säilyttämään ilmatiiviissä vitriineissä, joissa on tietynlainen kosteustasapaino. Joskus esineet jopa pinnoitetaan.

Ja siitä pääsemmekin päivän tehtävään: kuinka suojata rautaesineet enemmältä ruostumiselta, jos esinettä ei voida irroittaa puhdistamista varten? Se kun ei ole aina mahdollista, jos kyseessä on vaikkapa oven sarana tai säilytysarkun kulmarauta. Meidät jaettiin kahteen ryhmään, toinen meni ensin valamaan kipsiä ja toinen pääsi laboratorioon. Kuuluin ryhmistä jälkimmäiseen.
Labrassa valmistimme kymmenprosenttista tanniiniliuosta, joka tanniinijauheen lisäksi sisälsi etanolia, de-ionisoitua vettä ja fosforihappoa. Sivelimme tätä ja erästä valmista kemikaalia ruosteisiin esineisiin (emme tietenkään sekaisin) ja jäimme odottamaan. Näiden aineiden ideana on se, että ne reagoivat raudan korroosion, ruosteen kanssa ja muodostavat suojaavan kalvon. Puhtaan raudan kanssa ne eivät tee mitään. Odotusaikana meille näytettiin myös, kuinka puhdistettu esine suojataan sulalla parafiinilla (parafiinia uunivuokaan, vuoka kuumaan uuniin niin että se sulaa täysin ja sitten esine laitetaan vahaan tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta parafiini pääsee jokaiseen rakoon ja esineen lämpötila tasaantuu).
Ruokatauon jälkeen kemia oli tehnyt tehtävänsä, ja ruosteisissa esineissä oli kuin olikin sormilla tuntuva kalvomainen pinta. Opettaja huomautti, että aina pitää miettiä, kuinka tarpeellista suojaaminen loppujen lopuksi on. Järeä rautainen nosturinkoukku ei hupene hetkessä olemattomiin -korroosio ei etene niin nopeasti.

Sitten olikin meidän vuoromme valaa kipsistä jotain pienehköä. Meille sanottiin, että valamaamme esinettä tullaan tarvitsemaan myöhemmin. Luultavasti kultauskurssin yhteydessä -tosin se ei taida meitä tekstiilikonservoijia koskea. Teinpä nyt kuitenkin uusrenessanssityylisen kehyksen, vaikka kipsinen Leninin pää himotti myös. Pitänee jossain vaiheessa käydä tekemässä sellainenkin kirjahyllyn koristeeksi.

Iltapäivällä oli sitten taidehistorian toinen luento, aiheina varhaiskristillinen taide, Bysantti ja keskiaika. Opittuja asioita: älä ikinä kyseenalaista opettajan tietämystä (vaikka hän olisi hetkeä aikaisemmin nimenomaan kehottanut sanomaan, jos jollakulla on lisätietoja käsiteltävistä asioista), koska olet vain opiskelija ja parhaimmillaankin pelkkä harrastaja (riippumatta siitä, kuinka monta lähdeteosta oletkaan kyseisestä aiheesta lukenut).
Esseeaiheeni taisi tosin varmistua: olin leikitellyt ajatuksella kirjoittaa joko etruskien toistuvista ankka-aiheista tai sitten 1600/1700-lukujen ”memento mori”-maalauksista, mutta otsikkoni taitaakin olla: ”Puhtaus ja peseytyminen länsimaisessa taiteessa kautta aikojen”, pääpainona keskiaika.

Read Full Post »

Older Posts »