Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2009

Hiukan museoetiikasta

Pitkästä aikaa taas täällä. Pahoitteluni, mutta nyt se opiskelu on vasta alkanut.

Taidehistorian kurssin loputtua (kirjoitin viisisivuisen esseen Picasson ”Guernica”-maalauksesta ja sain täydet pisteet) meillä alkoi jo viime vuoden puolella toinen kaikille konservaattoriopiskelijoille tarkoitettu luentosarja. Oppiaineena on tällä kertaa museologia. Meidän museologiamme tosin eroaa yliopistoissa opetettavasta, enemmän teoreettisesta melkoisesti, sillä konservaattoreiden on hallittava sen lisäksi myös tekninen (fyysinen) puoli ja osattava yhdistää ammatissaan nämä kaksi.

Teoreettiseen, ”aineettomaan” museologiaan kuuluu mm. museoetiikka. Tämä saattaa herättää lievää hämmennystä ja jopa hilpeyttä ihmisissä, sillä useimmiten ihmisille tulee sanasta ”museo” hiljainen, unelias paikka, jossa talonpoikaiset puukipot ja kulahtaneet nenäliinat keräävät pölyä vitriineissä, tai kauan sitten unohdettujen taiteilijoitten kansallisromanttiset maisemataulut roikkuvat puolihämärässä nurkassa. Mitä eettisiä ongelmia muka jossain museossa saattaisi olla?

Uskomattoman paljon. Jos näyttelyä kiertäessään pysähtyy lukemaan esineen tai maalauksen kuvaustekstin, alimpana saattaa lukea ”Lahjoittanut XX:n säätiö” tai ”UU:n kokoelmat”. Tämä siis tarkoittaa, että joku henkilö, jokin suku tai nykyään jopa jokin yritys on vuosien varrella kerännyt eri esineistä kokoelman, ja että kyseinen kokoelma on myöhemmin lahjoitettu tai myyty museolle. Siinähän ei ole sinänsä mitään kummallista, ihmiset pitävät eri esineitten keräilystä, ja varsinkin täällä kotoisessa Suomessamme moni jopa avaa oman pienen yksityismuseon muovipussi- tai maitotonkkakokoelmansa esittelemistä varten. (En liioittele, tässä maassa on toista tuhatta museota, joista yli puolet on pieniä, yhden tai kahden henkilön pitämiä. Suomi on paitsi rekisteröityjen yhdistysten, myös museoiden luvattu maa -näitä on eniten asukasta kohden koko maailmassa.)

Mietitäänpä sitten pienen hetken ajan ihmiskunnan historiaa. Sekä sotahistoriaa että kulttuurihistoriaa. Nämä kaksi kietoutuvat tiiviisti toisiinsa, ja siitä eettiset ongelmat alkavat. Jo muinaiset kreikkalaiset raahasivat mukanaan sotaretkillään valloittamiltaan alueilta ryöstösaaliina erilaisia arvoesineitä. Osa oli ”takavarikoitu” puhtaan rahallisen arvon takia, kuten kultaesineet, mutta oli myös esteettisen tai uskonnollisen arvon takia haluttuja esineitä. Sotasaalista laitettiin kaiken kansan nähtäville temppeleihin, muun muassa Parthenoniin. (En aio sanoa, että siitä museolaitos sai alkunsa, mutta ihmisiä ovat aina kiehtoneet jännittävät, kauniit ja oudot tavarat, ja mikäpä mukavampaa kuin kierrellä rakennuksessa, joka on täynnä sellaisia.)

Tällä tiellä ollaan edelleenkin. Sami Koski, Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen ovat kirjoittaneet asiaa sivuavan kirjan ”Hävityksen historiaa: Eurooppalaisen vandalismin vuosisadat”. Jokaisen sodan ja valloitusretken yhteydessä on aina tuhottu ja ryöstelty hävinneen osapuolen omaisuutta (en puutu tässä muihin, suoraan ihmisiin kohdistuneisiin rikoksiin), ja valitettavan moni arvoesine on päätynyt jonkun ruhtinaan, kenraalin tai kuninkaan yksityiskokoelmaan. Viime vuosina on käyty keskusteluja varsinkin toisen maailmansodan aikana omistajiltaan viedyistä esineistä. Moni museo joutuu miettimään uusiksi kokoelmapolitiikkaansa, kun arvotaulun aiemmin hämärä alkuperä paljastuukin kaikessa karmeudessaan. Asian tekee vielä sotkuisemmaksi se, että kaikki osapuolet ovat ryöstelleet kaikilta -niin saksalaiset, amerikkalaiset kuin venäläisetkin. (Viimeksimainittu tosin on kieltäytynyt palauttamasta mitään, sillä lain mukaan saatu sotasaalis, joka on tuotu maan rajojen sisäpuolelle kuuluu Venäjälle.) Myös vanhempia esineitä on alettu vaatia takaisin alkuperäiseen kotimaahansa. Kreikkalaiset kampanjoivat voimakkaasti saadakseen takaisin British Museumiin aikoinaan viedyt Parthenonin reliefit, ja egyptiläisistä olisi varmasti myös mukavaa, jos edes osa Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin virranneista historiallisista esineistä palautettaisiin.

Olisi tietenkin hienoa, jos kaikki viedyt esineet palautettaisiin takaisin lähtömaahansa, mutta mihin raja sitten vedettäisiin? Varsinkin kun moni hyvinkin merkittävä esine ei olisi säilynyt kotimaassaan -esimerkiksi juuri Parthenonin reliefit, jotka ovat olleet British Museumissa paremmassa tallessa ilmansaasteilta ja vandaaleilta kuin ateenalaisen temppelin seinässä. Tai Tukholman Historiska Museetin aarrekammiossa oleva kultainen pyhäinjäännöslipas, jonka ruotsalaiset sotilaat 1600-luvulla ryöstivät Saksasta, ja joka olisi tuhoutunut kolmesataa vuotta myöhemmin pommituksissa (kuten muut, ryöstelyltä säilyneet esineet)…

Lisää eettisiä ongelmia tulee ihmisten jäännöksistä, joita on museoissa yllättävän paljon. Mitä pitäisi tehdä 1800-luvulla teloitetun murhaajan näytteillä olevalle luurangolle? Onko eettistä säilyttää kaksisataa vuotta sitten spriihin säilöttyä siamilaisten kaksosten sikiötä? Entä mitä tehdä pyhäinjäännöksille protestanttisessa maassa?

Belgian kuningas Leopold II pettyi 1800-luvulla pahasti kansalaisiinsa ja hallitukseensa, kun näitä ei kiinnostanut siirtomaan hankkiminen yhtä paljon kuin kuningasta. Leopold keksikin luoda yksityisen hallintoyhtiön, jonka avulla sai henkilökohtaiseen haltuunsa suuren maa-alueen Afrikasta. Paikka tunnettiin silloin nimellä Kongon vapaavaltio (myöhemmin Belgian Kongo, sitten Zaire ja nykyään Kongon demokraattinen tasavalta) ja se toimi 40 vuotta Leopoldin omaisuuden kartuttajana, kuten tämä oli toivonutkin. Leopold II tuotti norsunluuta ja kumia länsimaihin -ja valtavia kärsimyksiä alkuperäisväestölle. Kongon vapaavaltion aikaa pidetään yhtenä suurimmista rikoksista ihmiskuntaa vastaan. 40 vuoden aikana Kongon asukasluku väheni 20 miljoonasta 10 miljoonaan. Orjuus, silpominen, raiskaukset ja murhat olivat arkipäivää varsinkin kumiteollisuudessa. Jos kuminkeruukiintiö jäi täyttämättä, rangaistuksena työntekijältä amputoitiin toinen käsi, olipa kyseessä sitten mies, nainen tai lapsi. Näitä käsiä (samoin kuin kongolaisten kuivattuja päitä) on edelleenkin Belgian museoiden kätköissä. Ne eivät enää ole näytteillä, vaan ne on haudattu ja vaiettu muun kansalle epämukavan historian kanssa arkistolaatikoiden uumeniin. (Leopold toisesta halutaan muistaa vain tämän Belgiassa aloittamat rakennus- ja urbanisointiohjelmat. ”Rakentajakuninkaan” pimeää puolta ei mielellään muistella, vaikka juuri se sai Joseph Conradin kirjoittamaan kirjan ”Pimeyden sydän”, josta Francis Ford Coppola puolestaan ohjasi myöhemmin elokuvan ”Ilmestyskirja. Nyt.”)

Mitä näille suunnattoman kärsimyksen merkeille sitten pitäisi tehdä?  Ne ovat ihmisten jäänteitä, jotka kaiken eettisyyden nimissä pitäisi palauttaa kotimaahansa ja haudata, mutta asiassa on valikoivan muistin lisäksi vielä pari muutakin mutkaa matkassa: Kongoon ei vieläkään matkusteta tuosta noin vain, sillä vuosien ja vuosikymmenien sisällissodan jälkeinen rauha on hyvin hauraalla pohjalla. (Eivätkä muut, ”kehittyneemmät” tai ”sivistyneemmät” maat voi pestä käsiään: siirtomaa-ajan jälkeenkin kaikki halusivat edelleen osan Kongon rikkauksista itselleen, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät ns. ”proxy-sotaa” muutenkin kärsineessä maassa, eri tahot järjestivät vallankaappauksen toisensa perään…) Toistaiseksi nämä irtileikatut kädet ja päät todistavat hyvin fyysisesti siitä, mihin ahneus, välinpitämättömyys ja julmuus ihmiskuntaa kerta toisensa jälkeen ajaa, jopa yleisölle näkymättömistä kätköistään.

Mainokset

Read Full Post »