Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Uncategorized’ Category

Pahoitteluni molemmille vielä sitkeästi tätä seuraaville lukijoilleni. Kyllä, olen vielä hengissä ja opiskelutkin jatkuvat. Entistä tiukemmalla aikataululla. Olisi niin paljon kerrottavaa, mm. siitä kun kävimme tekstiililinjamme kanssa tutustumassa Tukholman museoihin ja niiden konservointiosastoihin. Vinkkinä: nyt on Livrustkammarenissa, eli siinä museossa, joka on olemassa vain säilyttääkseen Ruotsin monarkkien jäämistöä, aukeamassa uusi näyttely  kuninkaallisten hääpuvuista 1700-luvulta lähtien. Victorian ja Danielin häät ovat syynä tähän (muutenkin Ruotsissa oli jo syksyllä myynnissä vaikka mitä häihin liittyvää, ja tahti varmasti vain kiihtyy). Suosittelen lämpimästi, pääsimme näkemään joitakin sinne tulevia asuja ihan lähietäisyydeltä. Hopean, kullan ja silkin kimallusta on luvassa.

Tänä viikonloppuna paahdoin kasaan kymmenen kaksisivuista museologian esseetä. Huomenna on vihoviimeinen palautuspäivä. Ja aamusta iltaan kemiaa (käymme nyt synteettisiä materiaaleja eli polymeereja läpi, tässä tehtävämme nro 2: ”Polymeeridispersioiden ja vesiliukoisten polymeerigeelien/kolloidien pH-mittausta”, ja ensi viikolla on tentti). Kaiken kukkuraksi meillä on samanaikaisesti kemian kanssa pukukonservointia, jota ensi viikolle on mitoitettu yksi ainoa päivä. Edelliset varsinaiset konservointityömme sentään olemme saaneet tehdä ns. putkeen. Tämä pätkiminen hankaloittaa hommia, sillä mitään kovin pitkäjänteistä ei tulevalla viikolla voi aloittaa (perjantaisin on nyt Suomen kulttuurihistoriaa käsitteleviä luentoja).

Ja tietysti voisin kirjoittaa vielä lisää esseitä. Niitä kun on pari rästissä (pukuhistorian essee on oikeastaan puhtaaksikirjoittamista vaille valmis, mutta minun pitäisi yrittää muistaa viedä mukanani kouluun skannattavaksi pari kuvaa, jotta saan esseestäni oikein nätin ja ainakin sivulla pidemmän).

Niin, ja sitten olin marraskuussa kaksi viikkoa kipeänä, ja missasin täysin puhdistuskemian toisen viikon, jolla käsiteltiin liuotinpesuja. Nyt jääkaapissamme on kolme pulloa laboratorioentsyymejä, joita minun pitäisi tutkia ja kirjoittaa niistä jotain järkevää.

Hohhoijaa. Kyllä tämä tästä. (Ai niin, puku, joka minulla ja parillani on työn alla, on silkkivillainen naisten 1800-luvun kaksiosainen puku. Muuten hyväkuntoinen, mutta pääsimme noukkimaan koiperhosten kotelokoppia pois. Puku on onneksi ollut pakkasessa, joten mitään ”elävää” ei sieltä löytynyt.)

Mainokset

Read Full Post »

Mikrobiologiaa

Noin kuukausi sitten meillä alkoi mikrobiologian kurssi. Meidän täytyy tietää, kuinka homeet, sienet ja kaikki inhottavat pikku ötökät syntyvät, kasvavat ja kuolevat, jotta osaamme tunnistaa ja tappaa ne oikealla tavalla, vahingoittamatta esinettä. Ensimmäisessä osiossa käymme läpi homeita, hiivoja ynnä muita bakteereita. Kurssi on taas kaikkien yhteinen, joka perjantaiaamu meillä on luento ja sen jälkeen puolet ryhmästä jää tekemään laboratorioharjoituksia. Joka toinen viikko siis pääsemme perjantaisin kotiin jo ennen puoltapäivää. Tämä on mukava juttu, varsinkin kun ottaa huomioon että ainakin meidän ryhmämme joutuu viipymään koulussa melko usein viiteen-kuuteen asti.

Hiukan nurinaa herätti se, että mikrobiologian tunteja ei voitu pitää Tikkurilassa, vaan meidän on tultava Myyrmäkeen. Paradoksaalista kyllä, minulle (toisessa kaupungissa asuvalle) matka on lyhyempi ja nopeampi, kun taas Tikkurilassa tai Korsossa asuvien matka saattaa kestää liki 45 minuuttia. Syy tuntien muualla pitoon tosin on hyvä: meidän omassa pikkuisessa laboratoriossamme tulee usein ahdasta pelkästään yhden ryhmän kanssa. Kaksi ryhmää ei millään mahtuisi sinne. Eikä meillä ole edes autoklaavia, joten steriilien bakteerikasvualustojen valmistus ei onnistuisi.

Ensimmäisellä laboratoriotunneillamme (kolme viikkoa sitten) jokainen teki kuusi alustaa: kolme mallasuute- ja kolme THG-alustaa (THG: tryptoni-hiivauute-glukoosi). THG-alustoihin teimme ”sormenjälkikokeen”, eli tutkimme, kuinka käsien pesu vaikuttaa bakteerien irtoamiseen. Mallasuutealustat otimme mukaan kotiin, ohjeenamme pitää jokaista niistä tunnin verran auki valitsemassamme sisätilassa. Omissa alustoissani alkoi olla niin paljon elämää, että viime viikolla kaksi ilmanäytealustoistani sai tappotuomion. Niitä ei uskallettu avata, koska niistä olisi voinut levitä muuten puhtaaseen laboratorioilmaan jotain. (Ei, näytteet eivät ole omasta kodistani. Luojan kiitos.) Jäljelle jäi siis yksi, josta toivon voivani eristää piakkoin jotain mielenkiintoista. Sorminäytteet olivat kasvaneet kaikilla huomattavasti kiltimmin, ja niistä teimme mikroskooppipreparaatin. Jokainen valitsi omasta kuudesta (olimme jakaneet kaikki kolme alustaa tehtävää varten puoliksi) näytteestään yhden, josta sen tekisi. Minun valintani oli vedellä huuhdellusta, kuivaamattomasta sormesta tehty näyte, koska siinä vaikutti olevan selkein kasvusto.

Preparaatin teko oli yksinkertaista. Otimme preparaattilasin, jolle tipautimme pisaran vettä. Hammastikun terävällä päällä jokainen varovasti sitten otti pikkuriikkisen bakteerimassaa (kasvualustan agar-agarhyytelöä varoen) ja levitti sen sitten veden kanssa tasaiseksi kerrokseksi lasille. Kerros kuivattiin bunsenlampun pienimmällä mahdollisella liekillä -muutama sekunti riitti- ja sitten sille tehtiin Gram-värjäys. Gram-värjäys on ns. differentiaalinen eli erotteleva värjäys, eli se jakaa näytteen bakteerit kahteen ryhmään: Gram-positiivisiin ja Gram-negatiivisiin, riippuen siitä, tarttuko bakteereihin levylle tipautettu kristallivioletti vai safraniini. (Eli värjätyykö näyte violetiksi vai pinkiksi.) Pääsimme siis läträämään vedellä, etanolilla ja lateksihanskoista huolimatta erittäin hyvin käsiin tarttuvilla väreillä. Tämän jälkeen tarkastelimme näytteitämme mikroskoopeilla ja yritimme tunnistaa niiden bakteereita. Omassa sormessani näytti olevan Gram-positiivisia diplo- ja streptokokkeja. Nami nami. Ikuistin näkymän valokuvaan -laboratoriossa on yksi kameralla varustettu mikroskooppi. (Kannattaa muuten pitää mielessä, että molempia kokkeja, samoin kuin muitakin bakteereita löytyy jokaisen ihmisen iholta. Mikäli ei löydy, on syytä huolestua.)

Streptokokkeja, ei tosin minun kädestäni

Streptokokkeja, ei tosin minun kädestäni

Sitten pienehkö valitus: Metropolian Myyrmäen pisteen uusi luokkienvarausjärjestelmä sallii luokkatilojen päällekkäiset varaukset. Tänään oli jo toinen kerta, kun jouduimme kesken luennon lähtemään meille ensin varatusta auditoriosta. Oveen kiinnitettyä, voimassa olevaa varauslukujärjestystä ei näytä kukaan muu opettaja lukevan. Ilmeisesti kovaa teknologiaa opiskelevat tulevat insinöörit ajavat tärkeysjärjestyksessä meidän poikkitieteellisten humanistihippien ohi. Nimimerkillä: ”En ole katkera, mutta…”

Read Full Post »

Kysymys- ja vastauspalsta

Ensimmäinen lukijakysymys on saapunut. Päätin laittaa vastauksen myös tänne, koska voi olla ihmisiä, joita asia kiinnostaa.

Sahra kysyy:

”Hei

Kysymys joka ei liity tähän aiheeseen mitenkään. Tuttavani haluaa tietää, miten voi puhdistaa Suomen armeijan upseerin juhlavyön, siis yhdistelmä lankaa ja metallilankaa. En tiedä mitä materiaaleja, saanet selville minua paremmin.
Hopeinen vyö on kymmeniä vuosia vanha ja tummunut ja nyt se pitäisi saada juhlakuntoon. Miten ?”

Koska kyseessä on juhlavyö, metallilankakoristeet voivat hyvinkin olla hopeaa tai vähintään hopeoituja. Hopea on kaunis ja näyttävä materiaali, mutta valitettavasti se tummuu itsestään (tai oikeammin hapen takia). Sitä ei voi mitenkään estää. Tästä syystä brittiläisissä pukudraamoissa palveluskunnan yksi kestotehtävä on kiillottaa isäntäväen juhlaserviisiä (mielellään valkoiset hansikkaat kädessä).

Kysyin opettajaltani tapaa, jolla maallikkokin saisi hopeakoristeista kiiltäviä ilman, että muu materiaali vaurioituisi. Vastaus oli yksinkertainen: sylki. Tarkemmin ottaen aamusylki, ennen aamiaista, hampaidenpesua tai päivän ensimmäistä tupakkaa.

Voi kuulostaa inhottavalta, mutta ihmisen sylki (huom! ei räkä) on itse asiassa yksi parhaimmista, tehokkaimmista ja hellävaraisimmista liuottimista. Se sisältää paljon entsyymeitä, jotka pilkkovat melkoisen nopeasti erilaisia aineita, mutta jättävät esimerkiksi villan (jota vyön pohjamateriaali luultavasti on) rauhaan . Konservaattorit käyttävät yllättävän paljon sylkeä puhdistamiseen, mutta sattuneesta syystä sitä ei hirveästi mainosteta. Varsinkin maalausten puhdistamisessa sitä käytetään, sillä läheskään kaikki taulut eivät kestä asetonia, ligroinia (puhdistettua bensiiniä) tai edes vettä. Suurten pintojen ammattimaista puhdistusta varten myydään mm. hyvinvarustelluissa apteekeissa kemiallisesti valmistettua, jauhemaista keinosalivaa, mutta helpoin ja halvin tapa on käyttää oman suun tuotetta.

Käytännössä puhdistaminen menee näin: ota pumpulipuikko (kannattaa varata useita, jotta aina välillä saa vaihdettua uuden ja puhtaan), pyöräytä sitä suussasi niin että se kostuu ja ala hangata puhdistettavaa pintaa. Hankauksen ei tarvitse olla kovin voimakasta, sillä syljen entsyymit toimivat kyllä muutenkin. (Pehmeän pumpulipuikon käyttö sekä mekaanisen hankauksen vähäisyys säästävät myös esineen pintaa kulumiselta.) Aikaa tämä toki vaatii, mutta tuloksen pitäisi olla erinomainen. Pumpulipuikon käyttö myös mahdollistaa hyvinkin pienien kohtien ja kolojen puhdistamisen. 

Tällä myrkyttömällä menetelmällä voi tietysti kiillottaa myös pöytähopeat. Eri asia onkin sitten se, kannattaako siitä mainita juhlakahveille saapuneille sukulaisille.

P.S. Puhdistaminen sopii siis myös muille metallilankakoristeille, sillä se ei liuota tai syövytä niitä.

Read Full Post »

Kenelle kellot soivat?

Irakin hävitetty kansallismuseo on avattu uudelleen. Tämä sai minut muistelemaan erästä museologian luentoa viime vuoden puolella. Luennoitsija puhui lyhyesti siitä, mihin jokainen konservaattori tulee jossain vaiheessa törmäämään mikäli uraa kestää vähintään kymmenen-viisitoista vuotta. Joku tulee tarjoamaan museolle ostettavaksi esinettä, joka selkeästi on vanha ja aito, mutta paperit ovat epäselviä tai puuttuvat kokonaan. Papereilla tarkoitan alkuperäistodistusta, ostotodistusta tai mitä tahansa muuta virallista lappusta, josta käy ilmi, mistä maasta ja kenen kokoelmista esine on peräisin. Tällaisessa tilanteessa on valitettavasti aina syytä epäillä, että esine on varastettu.

Varkauksia toki sattuu päivittäin, ja yleensä varkaat pyrkivät tietysti viemään arvotavaraa. Museoihin kohdistuvat varkaudet ovat onneksi harvinaisempia ja niitä pyritään ehkäisemään, mutta niitäkin valitettavasti sattuu. Joskus kyseessä on amatöörin tekemä satunnainen tempaus (”se tuntui silloin hyvältä idealta”), mutta surullista kyllä, usein vaikuttaa siltä, että suurin osa on ammattilaisten tekemiä. Tällöin viedään jotain tiettyä ja arvokasta, ja esineelle luultavasti on jo löydetty ostaja. (Huomattavan iso osa mm. kuuluisien taiteilijoiden töistä on yksityiskokoelmien kätköissä. Meille on annettu vinkiksi mennä käymään Bukowskin huutokauppoihin jos siellä on myynnissä jotain kiinnostavaa esimerkiksi Schjerfbeckiltä tai Gallen-Kallelalta. Huutokaupan jälkeen kun taulu taas katoaa jonkun yksityisomistajan holviin, eikä sitä välttämättä enää meidän elinaikanamme näe…) 

Irakin tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole mistään yksittäisestä varkaudesta, vaan laajamittaisesta ryöstelystä. Amerikkalaisen sodanjohdon mielestä öljyministeriö oli arvokkaampi kuin kansallismuseo. Tämä ei valitettavasti pätenyt henkilöihin, joiden mielestä vanha esine=rahaa ja jotka surutta tuhosivat esineistöä, joka oli liian raskasta kuljetettavaksi/liian arvottoman oloista/muuten vain tiellä. Ja aivan varmasti osa esineistä tuhottiin ihan muuten vain, silkasta vandalisoinnin riemusta.

Kun Irakin sota alkoi, Irakin kansallismuseosta (kuten aiemmin Afganistanin museosta) lähti hätäviesti ICOMille.  Viestissä ennustettiin juuri tällaista tuhoa ja pyydettiin vapaaehtoisia apuun, suojelemaan kulttuuriperintöä joka ei kuulu vain muinaisen Kaksoisvirtainmaan alueen kansoille, vaan kollektiivisesti koko ihmiskunnalle. En tiedä, kuinka monta vapaaehtoista lähti auttamaan, mutta olen kuullut, että museon oma henkilökunta kätki oman henkensä uhalla joitakin arvokkaimpia esineitä pihojensa multaan, jotta edes jotain säästyisi. Samoin museon kellarit suojasivat osaa esineistöstä.

Irakin kansallismuseon (samoin kuin Urin muinaisen kaupungin) hävitys kertoo taas karulla kielellä siitä, kuinka vähän ihmiset arvostavat historiaa, ei vain muiden vaan myös omaansa. Muinaisen Kaksoisivirtainmaan alueelta, eli nykyisen Irakin-Iranin seutuvilta ovat kotoisin niin luku- ja kirjoitustaito kuin maanviljelykin ja kaupunkien rakentaminen. Meillä ei olisi Pariisia, Lontoota, New Yorkia tai edes Helsinkiä ilman muinaista Mesopotamiaa tai sumerilaista kulttuuria. Meillä ei itse asiassa taitaisi olla edes koko eurooppalaista kulttuuria, kun ottaa huomioon kuinka voimakkaasti se nojaa luettuun ja kirjoitettuun tekstiin.

ICOM pitää yllä ns. Punaista Listaa.  Punainen lista on julkinen hätähuuto vaarassa olevien esineitten (lue: varastettujen ja rikkaitten länsimaisten keräilijöitten kokoelmiin päätyvien) puolesta, ja samalla se toimii varoittajana museoiden sisäänostajille: olkaa tämännäköisten esineitten kanssa varuillanne. Irakin lisäksi listalla ovat tällä hetkellä myös Afganistan ja Peru, sekä yleisesti Afrikka ja Etelä-Amerikka.

Olen kuullut, että jotkut rohkeat sielut (joihin lukeutuu myös museoammattilaisia) tekevät yhteistyötä poliisin ja tulliviranomaisten kanssa. He esittävät potentiaalisia ostajia ja auttavat näin saamaan kiinni ammattilaissalakuljettajia, jotka hyötyvät muiden hädästä. Siinä on tietenkin omat riskinsä, koska ammattirikolliset ovat lähes aina aseistettuja, mutta ainakin minä ymmärrän hyvin miksi he tekevät näin.

Loppuun vielä otsikon antanut John Donnen (1572-1631) runo, joka on omistettu kaikille ryöstäjille, salakauppiaille ja niille, jotka katsovat kokonaisen kulttuurin häviämistä ja hävittämistä läpi sormien:

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään;
jokainen on palanen mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtaisee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat;
NE SOIVAT SINULLE

Read Full Post »

Museologian tunnilla kaksi viikkoa sitten pääsimme keskittymään siihen, mistä tulevaisuudessa päivämme, viikkomme ja hyvässä lykyssä vuotemme tulevat täyttymään. Käsittelimme siis esineiden siirtämistä, pakkaamista, kuljetusta ja palanneiden esineiden purkamista laatikoista.

Ei kuulosta kovinkaan mielenkiintoiselta ainakaan maallikon mielestä. Konservaattorien (ja itse esineitten) kannalta se sitä vastoin on erittäin tärkeää. Yli 90% esineitten vaurioista tapahtuu niitä siirrettäessä tai kuljetettaessa, mikä on täysin loogista. Harvemmin niille tapahtuu mitään silloin, kun ne ovat lasien takana, vitriinien suojassa. (Jos tapahtuu, kyseessä on yleensä force majeure (tulipalo/tulva/hirmumyrsky/sota), ryöstö (mm. Norjan Munch-maalaukset), ennalta-aavistamaton onnettomuus (joku näyttelyssä kiertävä vieras saa sydänkohtauksen ja kaatuu suoraan Ming-vaasia päin) tai ennalta-aavistamaton vandalismi (kuten se idiootti, joka Turun linnassa tänä talvena puhkoi maalauksia). Näitäkin pyritään ehkäisemään museoiden turvallisuutta lisäämällä, mutta haavoittuvaisimmillaan taulut, esineet ja huonekalut ovat silloin, kun niitä käsitellään ja siirrellään fyysisesti, joskus jopa mantereelta toiselle. Aiemmin arvokkaat esineet vaihtoivat maata ja mannerta lähinnä ryöstösaaliina tai myytyinä, mutta nykyään kiertävät näyttelyt ovat yleisin syy, miksi esineitä pitää kuljetella. Kuljetus on aina riski esineen turvallisuudelle, ja siksi turhaa näpelöintiä ja siirtelyä on vältettävä. 

Joskus tosin esinettä on liikuteltava, jos se vaikka on lainattu toiseen museoon tai näyttelyyn. Konservaattori astuu tässä heti kuvioon mukaan. Mitään museoesinettä ei saa liikuttaa ilman konservaattorin hyväksyntää. Ei, vaikka kyseessä olisi puukipon puolikas. Museoesineet on numeroitu ja luetteloitu (toivottavasti ainakin), ja hyvällä konservaattorilla on valmis lista niistä esineistä, jotka näyttelyyn lähtevät. Hyvällä konservaattorilla on myös täydellinen kirjallinen suunnitelma alusta alkaen: varasto->pakkaaminen->kuljetus->määränpää->näyttely->esineen palautus. Tämä helpottaa tilannetta myöhemminkin, yleensä kuukausien jälkeen, kun esineet palaavat ”kotiin”. Hyvä konservaattori suunnittelee myös kuljetusreitin ja ottaa selville sekä tutkii kaikki tiellä olevat esteet: ovien koon, kynnykset, ovien auki pysymisen. Myös kuljetusauton ovien koko ja niiden aukeaminen on tärkeää ottaa selville hyvissä ajoin ennen kuin siirrettävää esinettä päin edes henkäistään. Ja tietenkin määränpäästä on myös selvitettävä mm. se, mahtuuko tammisia renessanssihuonekaluja tai marmoriveistoksia täynnä oleva rekka ajamaan lastauslaiturille. Siinä ei paljoa naurata, jos kuljetusauto joutuu jäämään kahdenkymmenen metrin päähän. (Varsinkin jos sataa.) 

Esineitä ei kuljeteta paljain, usein likaisin ja rasvaisin käsin, vaan aina käytetään hansikkaita. Konservaattorien tyypilliset valkoiset puuvillahansikkaat eivät aina ole kaikkein käytännöllisimmät kovin liukkaiden ja kiiltäväpintaisten esineiden siirtelyyn. Silloin ohuet asentajanhanskat ovat hyvät. Hitsaajanhanskoja, kumihanskoja tai (Luoja nähköön) näppylähanskoja ei käytetä. Piste. (Lisäisin vielä, että esineiden siirtelyyn otettuja hanskoja ei käytetä mihinkään muuhun. Ne kädessä ei rassata autoa, pestä vessaa tai maalata, ja ne myös vaihdetaan uusiin ja puhtaisiin tarvittaessa.) Kenelläkään esineitä siirtävällä ei saa olla vaatteissaan tai asustuksessaan mitään esinettä potentiaalisesti vahingoittavaa. Metallinapit, kellot, vyöt ja avaimet ovat pannassa. Tuo voi vaikuttaa hätävarjelun liioittelulta, mutta joskus takavuosina eräs Eero Järnefeltin taulu meni näyttelyä rakennettaessa puhki, kun sitä nostamaan kumartuneen henkilön rintataskusta putosi ruuvimeisseli kärki edellä…

Hyvä konservaattori on jo etukäteen ottanut ylös matkaan lähtevien esineitten mittasuhteet sekä tehnyt kuntotarkastuksen ja teettänyt näille sopivat kuljetuslaatikot. (Mikäli laatikot ovat puuta, niiden jokainen kulma on vahvistettu.) Joskus konservaattorin ja museomestarin on itse otettava saha ja kirves kauniiseen käteen ja tehtävä sopiva laatikko. Museoiden määrärahat ovat muutenkin pieniä, eivätkä kuljetuslaatikot ole ensimmäisenä sijoituslistalla. Tämän takia myös laatikoiden uudelleenkäytettävyys olisi tärkeää, etenkin jos niitä on mahdollista säilyttää jossakin. Niitä ei siis kannata sulkea naulapyssyllä vaan mieluummin vaikka ruuveilla ja muttereilla. Esineitä ei vain tungeta laatikkoon heilumaan ja hölskymään, vaan laatikkoon laitetaan esimerkiksi Ethafoamista muotoon leikattu ja kaiverrettu toppaus. Olen nähnyt kuvan, jossa 1700-luvun viuhkoille on huolella kaiverrettu Ethafoamiin jokaiselle oma, täydellisen kokoinen kolonsa. (Viuhkat kuljetetaan aina avattuina. Turha aukominen ja sulkeminen haurastuttaa niitä taitekohdista.) Pakkaukseen voi varmuuden vuoksi laittaa tärähdyksiä ja iskuja rekisteröivän anturin. Pakkauksiin liimaillut huomiotarrat, joissa lukee kissan kokoisin kirjaimin ”Fragile”, ”Tämä puoli ylöspäin” tai ”Älä ravista” eivät useinkaan toimi. Jos käytetään tavallista kuljetuspalvelua, asenne on kuulemma valitettavan usein ”no ei kukaan huomaa, jos mä vähän potkin tuota laatikkoa enemmän nurkkaan päin”. Sen sijaan laatikot, joissa on tarra, joka kertoo sisällä olevan sensorin tallentavan joka ainoan tärähdyksen ja heiluttelun, saapuvat useimmiten perille huomattavan vähin vaurioin.

Kun esineet on pakattu, on varsinaisen kuljetuksen vuoro. Paras autokuljetus on erityinen taidekuljetus. Silloin saa varmasti ammattimiehet käyttöönsä, ja tietää, että nämä keskittyvät vain ja ainoastaan kyseisiin esineisiin. Jälleen vastaan tulee valitettavasti määrärähojen pienuus ja museoiden taloudesta vastaavien tahojen haluttomuus sijoittaa niitä tällaiseen ”yhdentekevään” työhön. Konservaattorien olisikin syytä olla kovana ja huomauttaa mm. siitä, että mikäli kuljetus ei vastaa tiettyjä laatuvaatimuksia saattaa hyvinkin käydä niin, että museolla ei kohta ole näitä arvokkaita ja kiinnostavia esineitä. (Diplomaattisuus ja kansantajuiset sekä hyvät perusteet auttavat yleensä.) Tavallista rahtikuljetusta käytettäessä ei kuljetushenkilöstöllä ole välttämättä käsitystä siitä, kuinka museoesineitä pitää kuljettaa ja miten ne olisi rekkaan pakattava. (Ja voi toki olla myös niin, että konservaattorin ohjeet auton pakkaamisesta ohitetaan humanistihiirulaisen pilkunviilaamisena.) Joskus muinoin, kun erästä näyttelyä varten kuljetettiin isohko määrä maalauksia VR:n kyydillä, kävi niin että joku VR:n trukkikuskeista ajoi trukin piikit suoraan maalauksia täynnä olleesta vanerilaatikosta läpi. Halvempaahan toki ”siviilikuljettaminen” on, mutta riskit ovat aina suurempia. Elämä on valintoja, kuten joskus mainoksessa todettiin.

Silloin tällöin kuljetettava lasti on niin arvokas että vakuutuspapereita täytettäessä (matka- yms. vakuutusten sekä muun paperisodan hoito lankeaa yleensä konservaattorille) virkailijan kulmat kohoavat tukanrajaan asti. Näissä tapauksissa eivät pelkät kuskit/kuljettajat riitä, vaan mukaan vaaditaan kuriiri. Ja kuriirin hommaa hoitaa useimmiten (jo pelkästään käytännön syistä) konservaattori. Arvokuljetusten ollessa kyseessä kannattaa varautua siihen, että taukoja on ehkä neljän tunnin välein, eikä lasti jää hetkeksikään yksin. (Viimeksimainittu pätee myös pakkaamis- ja purkamisvaiheisiin.) Aina ei tietenkään esineitä kuljeteta autolla. Opettajamme kertoi eräästä jo valmistuneesta oppilaasta, joka on päässyt seilaamaan muutamaankin otteeseen rahtilaivalla Atlantin yli ja Japaniin. Suurinta vaaraa eivät kuulemma aiheuta alusten hylyt, vaan merellä ajelehtivat rahtikontit. Niitä näkee kuulemma todella usein.  

Ajelehtivat kontit, varkaat ja huolettomat kuskit eivät kuitenkaan ole pahinta. Konservaattorin (ja esineitten) vihollinen numero 1 on kiire. Kiire lisää vahinkoriskiä. Hyvä ja ajoissa tehty suunnittelutyö suojaa monelta vahingolta. Ei pidä jättää viime tinkaan sellaista, jonka olisi voinut tehdä (tai edes aloittaa) jo kuukausia aiemmin.

Read Full Post »

Onnittelut

Suomen kolmas museologian väitöskirja (ikinä) on tänään virallisesti väitelty Tikkurilan Metropoliassa. FK Ulla Knuutinen, joka opettaa konservaattoreille mm. kemiaa, sai väitöskirjansa ”Kulttuurihistoriallisten materiaalien menneisyys ja tulevaisuus – Konservoinnin materiaalitutkimuksen heritologiset funktiot” läpi pari tuntia sitten. Vastaväittäjinä toimivat Jyväskylän yliopiston museologian dosentti Anne Aurasmaa ja Helsingin yliopiston fysiikan dosentti Timo Tuurnala, ja kustoksena oli Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna. (Metropolialla, entisellä EVTEKillä, on ollut viime aikoina paljon yhteistyötä Jyväskylän yliopiston kanssa.)

Paljon mielenkiintoista tietoa mm. Pompeijin kaivauksista ja varsinkin sinooperin jäljityksestä tuhoutuneen kaupungin seinämaalauksista (EVTEKhän oli viime vuonna järjestämässä Amos Anderssonin taidemuseon Pompeiji-näyttelyä, ja HIKiläiset -historiallisten interiöörien konservoinnin opiskelijat- ovat olleet siellä paikan päällä puhdistamassa ja siirtämässä maalauksia).

Myöhemmin kahvijonossa kustos ja vastaväittäjä hämmästelivät, etteivät koskaan ole olleet näin suositussa väitöstilaisuudessa. Väkeä oli tosiaan auditorion täydeltä, vaikka edes kaikki meistä opiskelijoista emme olleet paikalla. Ehkäpä tällä huonosti palkatulla kutsumusalalla on sittenkin tulevaisuutta…

Read Full Post »

Hiukan museoetiikasta

Pitkästä aikaa taas täällä. Pahoitteluni, mutta nyt se opiskelu on vasta alkanut.

Taidehistorian kurssin loputtua (kirjoitin viisisivuisen esseen Picasson ”Guernica”-maalauksesta ja sain täydet pisteet) meillä alkoi jo viime vuoden puolella toinen kaikille konservaattoriopiskelijoille tarkoitettu luentosarja. Oppiaineena on tällä kertaa museologia. Meidän museologiamme tosin eroaa yliopistoissa opetettavasta, enemmän teoreettisesta melkoisesti, sillä konservaattoreiden on hallittava sen lisäksi myös tekninen (fyysinen) puoli ja osattava yhdistää ammatissaan nämä kaksi.

Teoreettiseen, ”aineettomaan” museologiaan kuuluu mm. museoetiikka. Tämä saattaa herättää lievää hämmennystä ja jopa hilpeyttä ihmisissä, sillä useimmiten ihmisille tulee sanasta ”museo” hiljainen, unelias paikka, jossa talonpoikaiset puukipot ja kulahtaneet nenäliinat keräävät pölyä vitriineissä, tai kauan sitten unohdettujen taiteilijoitten kansallisromanttiset maisemataulut roikkuvat puolihämärässä nurkassa. Mitä eettisiä ongelmia muka jossain museossa saattaisi olla?

Uskomattoman paljon. Jos näyttelyä kiertäessään pysähtyy lukemaan esineen tai maalauksen kuvaustekstin, alimpana saattaa lukea ”Lahjoittanut XX:n säätiö” tai ”UU:n kokoelmat”. Tämä siis tarkoittaa, että joku henkilö, jokin suku tai nykyään jopa jokin yritys on vuosien varrella kerännyt eri esineistä kokoelman, ja että kyseinen kokoelma on myöhemmin lahjoitettu tai myyty museolle. Siinähän ei ole sinänsä mitään kummallista, ihmiset pitävät eri esineitten keräilystä, ja varsinkin täällä kotoisessa Suomessamme moni jopa avaa oman pienen yksityismuseon muovipussi- tai maitotonkkakokoelmansa esittelemistä varten. (En liioittele, tässä maassa on toista tuhatta museota, joista yli puolet on pieniä, yhden tai kahden henkilön pitämiä. Suomi on paitsi rekisteröityjen yhdistysten, myös museoiden luvattu maa -näitä on eniten asukasta kohden koko maailmassa.)

Mietitäänpä sitten pienen hetken ajan ihmiskunnan historiaa. Sekä sotahistoriaa että kulttuurihistoriaa. Nämä kaksi kietoutuvat tiiviisti toisiinsa, ja siitä eettiset ongelmat alkavat. Jo muinaiset kreikkalaiset raahasivat mukanaan sotaretkillään valloittamiltaan alueilta ryöstösaaliina erilaisia arvoesineitä. Osa oli ”takavarikoitu” puhtaan rahallisen arvon takia, kuten kultaesineet, mutta oli myös esteettisen tai uskonnollisen arvon takia haluttuja esineitä. Sotasaalista laitettiin kaiken kansan nähtäville temppeleihin, muun muassa Parthenoniin. (En aio sanoa, että siitä museolaitos sai alkunsa, mutta ihmisiä ovat aina kiehtoneet jännittävät, kauniit ja oudot tavarat, ja mikäpä mukavampaa kuin kierrellä rakennuksessa, joka on täynnä sellaisia.)

Tällä tiellä ollaan edelleenkin. Sami Koski, Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen ovat kirjoittaneet asiaa sivuavan kirjan ”Hävityksen historiaa: Eurooppalaisen vandalismin vuosisadat”. Jokaisen sodan ja valloitusretken yhteydessä on aina tuhottu ja ryöstelty hävinneen osapuolen omaisuutta (en puutu tässä muihin, suoraan ihmisiin kohdistuneisiin rikoksiin), ja valitettavan moni arvoesine on päätynyt jonkun ruhtinaan, kenraalin tai kuninkaan yksityiskokoelmaan. Viime vuosina on käyty keskusteluja varsinkin toisen maailmansodan aikana omistajiltaan viedyistä esineistä. Moni museo joutuu miettimään uusiksi kokoelmapolitiikkaansa, kun arvotaulun aiemmin hämärä alkuperä paljastuukin kaikessa karmeudessaan. Asian tekee vielä sotkuisemmaksi se, että kaikki osapuolet ovat ryöstelleet kaikilta -niin saksalaiset, amerikkalaiset kuin venäläisetkin. (Viimeksimainittu tosin on kieltäytynyt palauttamasta mitään, sillä lain mukaan saatu sotasaalis, joka on tuotu maan rajojen sisäpuolelle kuuluu Venäjälle.) Myös vanhempia esineitä on alettu vaatia takaisin alkuperäiseen kotimaahansa. Kreikkalaiset kampanjoivat voimakkaasti saadakseen takaisin British Museumiin aikoinaan viedyt Parthenonin reliefit, ja egyptiläisistä olisi varmasti myös mukavaa, jos edes osa Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin virranneista historiallisista esineistä palautettaisiin.

Olisi tietenkin hienoa, jos kaikki viedyt esineet palautettaisiin takaisin lähtömaahansa, mutta mihin raja sitten vedettäisiin? Varsinkin kun moni hyvinkin merkittävä esine ei olisi säilynyt kotimaassaan -esimerkiksi juuri Parthenonin reliefit, jotka ovat olleet British Museumissa paremmassa tallessa ilmansaasteilta ja vandaaleilta kuin ateenalaisen temppelin seinässä. Tai Tukholman Historiska Museetin aarrekammiossa oleva kultainen pyhäinjäännöslipas, jonka ruotsalaiset sotilaat 1600-luvulla ryöstivät Saksasta, ja joka olisi tuhoutunut kolmesataa vuotta myöhemmin pommituksissa (kuten muut, ryöstelyltä säilyneet esineet)…

Lisää eettisiä ongelmia tulee ihmisten jäännöksistä, joita on museoissa yllättävän paljon. Mitä pitäisi tehdä 1800-luvulla teloitetun murhaajan näytteillä olevalle luurangolle? Onko eettistä säilyttää kaksisataa vuotta sitten spriihin säilöttyä siamilaisten kaksosten sikiötä? Entä mitä tehdä pyhäinjäännöksille protestanttisessa maassa?

Belgian kuningas Leopold II pettyi 1800-luvulla pahasti kansalaisiinsa ja hallitukseensa, kun näitä ei kiinnostanut siirtomaan hankkiminen yhtä paljon kuin kuningasta. Leopold keksikin luoda yksityisen hallintoyhtiön, jonka avulla sai henkilökohtaiseen haltuunsa suuren maa-alueen Afrikasta. Paikka tunnettiin silloin nimellä Kongon vapaavaltio (myöhemmin Belgian Kongo, sitten Zaire ja nykyään Kongon demokraattinen tasavalta) ja se toimi 40 vuotta Leopoldin omaisuuden kartuttajana, kuten tämä oli toivonutkin. Leopold II tuotti norsunluuta ja kumia länsimaihin -ja valtavia kärsimyksiä alkuperäisväestölle. Kongon vapaavaltion aikaa pidetään yhtenä suurimmista rikoksista ihmiskuntaa vastaan. 40 vuoden aikana Kongon asukasluku väheni 20 miljoonasta 10 miljoonaan. Orjuus, silpominen, raiskaukset ja murhat olivat arkipäivää varsinkin kumiteollisuudessa. Jos kuminkeruukiintiö jäi täyttämättä, rangaistuksena työntekijältä amputoitiin toinen käsi, olipa kyseessä sitten mies, nainen tai lapsi. Näitä käsiä (samoin kuin kongolaisten kuivattuja päitä) on edelleenkin Belgian museoiden kätköissä. Ne eivät enää ole näytteillä, vaan ne on haudattu ja vaiettu muun kansalle epämukavan historian kanssa arkistolaatikoiden uumeniin. (Leopold toisesta halutaan muistaa vain tämän Belgiassa aloittamat rakennus- ja urbanisointiohjelmat. ”Rakentajakuninkaan” pimeää puolta ei mielellään muistella, vaikka juuri se sai Joseph Conradin kirjoittamaan kirjan ”Pimeyden sydän”, josta Francis Ford Coppola puolestaan ohjasi myöhemmin elokuvan ”Ilmestyskirja. Nyt.”)

Mitä näille suunnattoman kärsimyksen merkeille sitten pitäisi tehdä?  Ne ovat ihmisten jäänteitä, jotka kaiken eettisyyden nimissä pitäisi palauttaa kotimaahansa ja haudata, mutta asiassa on valikoivan muistin lisäksi vielä pari muutakin mutkaa matkassa: Kongoon ei vieläkään matkusteta tuosta noin vain, sillä vuosien ja vuosikymmenien sisällissodan jälkeinen rauha on hyvin hauraalla pohjalla. (Eivätkä muut, ”kehittyneemmät” tai ”sivistyneemmät” maat voi pestä käsiään: siirtomaa-ajan jälkeenkin kaikki halusivat edelleen osan Kongon rikkauksista itselleen, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät ns. ”proxy-sotaa” muutenkin kärsineessä maassa, eri tahot järjestivät vallankaappauksen toisensa perään…) Toistaiseksi nämä irtileikatut kädet ja päät todistavat hyvin fyysisesti siitä, mihin ahneus, välinpitämättömyys ja julmuus ihmiskuntaa kerta toisensa jälkeen ajaa, jopa yleisölle näkymättömistä kätköistään.

Read Full Post »

Older Posts »